Keskusteluja arkiston kanssa

Muistin ja arkiston välillä tiedon siirtoa tapahtuu kumpaankin suuntaan. Työskentelen ”aineettoman kulttuuriperinnön” alueella, missä henkilökohtainen kokemus on kulttuurin säilyttämisen ja säilymisen varmistamiseksi ”aineellistettava” – siis arkistoitava. Esittävien taiteiden kohdalla aineellistamisen tarve kohdistuu taiteen tuottamisen eri vaiheisiin ja ilmaisutapoihin. Tallentaminen on suoraa, kuten esineitä ja välittömiä kirjauksia, tai välineellistä, kuten kirjattuja ja kerrottuja tarinoita.

Teatterintutkijana olen onnekas, sillä ympärilläni on runsaasti tallentavia tahoja. Olen seurannut alan muutoksia usean vuosikymmenen ajan ja useasta näkökulmasta: hallinnon, arkistoinnin, yliopisto-opettajan, tutkijan ja aineiston tuottajan ominaisuudessa. Muistini suhde arkistoon on kerrostunutta ja seuraa alan ajallisia muutoksia.

Teatterintutkijalle keskeisin on Teatterimuseo monine toimintoineen, sillä museo myös kokoaa tietoa muiden arkistoista. Museon tallennustoiminnan määrittely löytyy sen nettisivuilta:

Teatterimuseon tallennusvastuu määräytyy toiminnasta valtakunnallisena erikoismuseona. Ylläpidämme suomalaisen teatterin, tanssin, oopperan, sirkuksen ja esitystaiteen kansallista kokoelmaa ja keskitymme ensisijaisesti ammatillisen toiminnan sekä alan järjestöjä ja ammattilaisia koskevan aineiston keruuseen.

Teatterimuseon eli Helsingin teatterimuseosäätiön perustaminen oli Helsingin kaupungin lahja 90-vuotisjuhlaa viettäneelle Suomen Kansallisteatterille vuonna 1962. Se oli Kansallisteatterin pääjohtajan Arvi Kivimaan ja Helsingin kaupungin ylipormestarin Lauri Ahon yhteisen pohdinnan tulosta, ja alkukokoelma koostui Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton ja Kansallisteatterin lahjoittamista aineistoista. Keskusliitto oli perustanut erillisen teatterimuseojaoston jo ensimmäisenä toimintavuotenaan 1942, laatinut museotoimintaa koskevan mietinnön ja koonnut näyttelyn Kaarlo Bergbomin 100-vuotisjuhlan yhteydessä. Sen lahjoitukseen sisältyi koko maata koskevaa arkistoaineistoa. Kansallisteatterin lahjoitukseen kuului esimerkiksi museon arvokkaita historiallisia näyttämöpukuja. Vuosikymmenten aikana kokoelmat ovat täydentyneet monin tavoin, mutta alkuperäiset aineistot ovat säilyneet osana teatterin kulttuurisen merkityksen ja museon linjan todisteita.

Eläkeläistutkijana suunnistan useimmin Teatterimuseon arkistoon, mutta itselleni käsite arkistosta laajenee koskemaan myös sitä minkä joku toinen näkee museon esinekokoelmaksi. Näkökulman avartamiseksi pidän tärkeänä museotutkimuksen seuraamista eli näyttelytoimintaa, haastattelutapahtumia ja museon julkaisuja. Museossa tallennetaan tietoa esitystapahtumasta, johon paluu on mahdollista vain siitä jääneiden jälkien kautta, ja nuo jäljet ovat välittäjiä aineettomaan jo kadonneeseen tapahtumaan.

Museon esineet näyttävät konkreettisesti, millaisin aineellisin ratkaisuin katsojan kokemusta on rakennettu ja rakennetaan. Näyttelyt ja julkaisut avaavat merkityksiä nykykatsojille, mutta kokoelmat ovat myös tarpeellisia lähteitä tutkijalle. Itselleni ne ovat antaneet tuntuman menneisiin työskentelytapoihin, esimerkiksi ohjaajan ja lavastajan yhteistyöhön ja eri aikojen tyylipyrkimyksiin. Teatterimuseon oma määrittely osoittaa kokoelman monipuolisuuden:

Teatterimuseon esinekokoelmat sisältävät aineistoa 1800-luvun loppupuolelta tähän päivään teatterin eri osa-alueilta. Puvustukseen liittyen kokoelmista löytyy teatterissa, tanssissa ja oopperassa käytettyjä esiintymis- ja lausuntapukuja. Niitä täydentävät eri pukusuunnittelijoiden pukuluonnokset. Esiintyjien asuja ovat täydentäneet erilaiset asusteet sekä maskeeraajien ja näyttelijöiden käyttämät maskeerausvälineet, kuten sminkit, peruukit ja naamiot.

Lavastukseen liittyvässä kokoelmassa on pienoismalleja ja lavastusluonnoksia. Niiden lisäksi löytyy esityksissä käytettyjä kulisseja, lavastuskappaleita ja pieni määrä vanhoja taustafondeja. Kuvaa lavastuksesta täydentävät näyttämöllä käytetty tarpeisto, kuten rekvisiittaruoka tai -astiat.  Museon kokoelmiin kuuluu myös teatteritekniikkaa, esimerkiksi erilaisia tehostelaitteita, valaisimia ja valonohjaimia sekä erityisefektejä.

Teatterimuseon kokoelmissa on myös teatterinukkeja ja muuta nukketeatteriesityksissä käytettyä esineistöä.

Museo on lupaus siitä, että nykyhetkien katoavat esitystapahtumat tallennetaan tuleville sukupolville ja tutkijoille. Se edellyttää rahallista panostusta, joka on tämänhetkinen ongelma ja yleisten kulttuurin leikkausten vuoksi näyttäytyy teatterintutkijalle tärkeän arkistoinnin vaikeuksina. Silti rahaleikkausten rinnalla ja taustalla ja ehkä niitä tärkeämpänäkin huolen aiheena koen museotoiminnan ja laajemmin kulttuurin merkityksen vähättelyn. Oman historiani kautta näen Teatterimuseon vahvuutena sen tallennusvastuun suunnitelmallisuuden. Tutkijana arvostan henkilökunnan asiantuntemuksen ulottumista museo- ja arkistoalan rinnalla esittäviin taiteisiin, sillä ymmärrän toiminnan vaativan enenevässä määrin tutkijan intressejä koskevaa tallennettavan aineiston valintaa.

Vanhimmat muistoni Teatterimuseosta ajoittuvat 1980-luvun alkuun, kun aloitin työni sen johtajana. Ajan muisteleminen nostaa esiin museotoiminnan kehityksen kuluneina vuosina, mikä koskee myös tutkijan käyttämiä aineistoja. Alkuvuosien jälkeen kokoelmia on kartutettu, ja arkiston valikoimakin on laajentunut monin tavoin.

Tullessani museonjohtajaksi Helsingin yliopiston teatteritieteen professori Timo Tiusanen oli Teatterimuseon hallituksen jäsen, myöhempi puheenjohtaja, ja muistan hänen kysymyksensä haastattelussa hakiessani toimeen. Hän kysyi käsitystäni perustutkimuksesta. Tulin valituksi enkä siis pahasti erehtynyt vastauksessani (jota en muista), mutta seuraavina vuosina oli selvää, että käsitykseni museotoiminnasta oli tutkijan intressejä laajempi ja käytännössä usein yhteydessä rahoituksen riittämättömyyteen.

Muistan käyntimme Tiusasen kanssa opetusministeriössä, kun pyrimme saamaan museon rahoituksen siirretyksi paikallismuseoiden joukosta muiden erityismuseoiden momentille ja mieluiten tasollekin. Olimme käyneet läpi museon hallituksen evästykset, joissa toimintarahoituksen riittämättömyys oli keskeistä, mutta jouduin keskustelussa esittämään ne yksin ja ikään kuin puheenjohtajan sanoman täydennyksenä. Teatterintutkijana Tiusaselle keskeistä oli museossa säilytetyn teatterikritiikkien kokoelman kohtalo, ja hänen puheensa keskittyi siihen. Museonjohtajana toimin hallintohenkilönä ja näin ensimmäisenä tavoitteena ammattitaitoisen henkilökunnan palkkaamisen; tavoite, joka nykyisin on toteutunut ja on museotoiminnan perusedellytys. Lehtileikekokoelmakin oli ja on edelleen tärkeä, mutta sen keskeisyys on ajan myötä ja kokoelmien kasvaessa vähentynyt merkittävästi. Käydyn keskustelun yksityiskohdan kautta on kuitenkin mahdollista avata tallennettavan aineiston kokonaisuutta koskevia ongelmia ja omia kokemuksiani arkiston käytöstä tutkijana.

Lehtileikekokoelma on Teatterimuseon arkistoon sisältyvä kaikkia Suomen teattereita koskeva lehtikirjoitusten kooste, johon olen tutkijana tukeutunut lukemattomia kertoja. Se yksinkertaistaa teatterintutkijan työtä mutta ei ole korvaamaton. Samat lehtikirjoitukset löytyvät Kansalliskirjaston kokoelmasta, digitoituinakin, ja useimmat teatterit ovat säilyttäneet itseään koskevat lehtikirjoitukset. Teatterimuseon kokoelmalla on kuitenkin omat etunsa: siitä löytyvät kaikkia Suomen ammattiteattereita koskevat lehtikritiikit, ja kokonaisuus helpottaa kohteena olevan esityksen sijoittamista osaksi teatterikenttää. Teatterimuseossa rinnalle löytyy asianmukaisesti luetteloitu ja järjestetty muu aineisto, joka useassa tapauksessa liittyy vastaanoton sijaan teatteriprosessiin – ja saat kaiken pöydällesi tarkasteltavaksi.

Teatterimuseon arkistoaineisto kokonaisuudessaan on tutkijalle korvaamatonta ja täydentynyt vuosikymmenten aikana. Henkilökunnan asiantuntemus on kasvanut ja kokoelmien saavutettavuus parantunut. Museon kuvaus arkistokokoelmista osoittaa aineiston kirjon:

Teatterimuseon arkiston kokoelmiin kuuluu esittävien taiteiden yhteisöjen ja yksityishenkilöiden arkistoja, jotka sisältävät asiakirja-aineistoa, valokuvia ja audiovisuaalista aineistoa. Lisäksi arkiston erityiskokoelmiin kuuluu käsiohjelmia, julisteita ja teatteriarvosteluja. Arkiston vanhimmat objektit ovat 1830-luvulta ja tuoreimmat viime vuosilta. Kokoelmat karttuvat jatkuvasti uusilla aineistolahjoituksilla.

Asiakirja-arkisto sisältää esittäviin taiteisiin liittyviä henkilöarkistoja sekä teattereiden, tanssiryhmien ja alan järjestöjen arkistoja. Lisäksi on erilliset käsiohjelma-, juliste- ja lehtileikekokoelmat. Asiakirja-arkiston vanhimmat aineistot ovat 1830-luvulta. Laaja ja systemaattinen teatteri- ja tanssitaiteen lehtileikekokoelma alkaa näytäntökaudesta 1923–24 ja päättyy näytäntökauteen 2015–16.

Teatterimuseon valokuva-arkistossa on yli 500 000 kuvaa, joista valtaosa on esitys- ja roolikuvia. Lisäksi kokoelmiin kuuluu muita alaan liittyviä dokumentointikuvia ja vähäisemmässä määrin yksityiskuvia. Kokoelmiin sisältyy myös teatteri- ja tanssivalokuvaajien laajoja kuva-arkistoja. Vanhinta aineistoa ovat roolikuvat 1870-luvulta.

Teatterimuseon audiovisuaalinen arkisto sisältää kuvatallenteita ja äänitteitä. Suurin osa aineistoista on esitystallenteita ja haastatteluja. Lisäksi kokoelmiin kuuluu jonkin verran muuta aineistoa, esimerkiksi teatteriesitysten äänitehosteita. Vanhimmat esitystallenteet ovat 1970-luvulta, ja haastatteluja on ainakin 1950-luvulta lähtien.

Lehtileikekokoelma on hyödyllinen lähdeaineistona mutta esineellisenä kokoelmana myös rahaan liittyvä osa teatterihistoriaamme. Muistikuvani sen taustasta kohdistuu keskusteluihin alan kaikki uutiset tunteneen Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton toimistopäällikön Ilona Tainion kanssa 1980-luvulla. Muistan että kokoelman alkuaan perusti Suomen Teatteriliitto, jonka tavoitteena oli seurata maan teattereiden ohjelmistoja. Liitto toimi näytelmäagenttina ja piti tarpeellisena varmistaa, että teatterit hoitavat maksuvelvoitteensa. Lehtikritiikit vahvistivat toteutuneen ohjelmiston. Rinnalle syntyi kaksi muuta agenttia, Työväen Näyttämöiden Liitto ja Suomen Näytelmäkirjailijoiden Liitto, joiden edustamien näytelmien esitykset sisältyvät aineistoon. Muistikuvani ei ole täysin aukoton ja voi siksi toimia vain hypoteesina asian tarkempaa tutkimusta varten. Ehkä joku kiinnostuu aiheesta? Ja teatterikenttäämme muovanneista järjestöistä?

Näen kokoelmalla yhteyden toiseen tutkijoiden käyttämään Ilona Tainion kiinnostuksen kohteeseen, suomalaisten ammattiteattereiden esitysten luetteloon, Ilona-tietokantaan. Tutustuin aineistoon kortiston muodossa 1980-luvulla Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitossa. Kyseessä on melko kattava 1800-luvun lopulle ulottuva ja edelleen täydentyvä luettelo, joka muistikuvani mukaan syntyi ainakin osin tarpeesta kontrolloida teattereiden maksuja. Kirjoittaessani Kansan Näyttämön historiaa havaitsin joitakin tilastosta puuttuneita esityksiä ja saatoin lisätä ne kortistoon. Vuosituhannen taitteen ympärillä kortit tallennettiin sähköiseksi tietokannaksi, ja teatteritieteen oppiaine oli mukana hankkeessa. Yhden itselleni merkityksellisen puutteen havaitsin siinä vielä muutama kuukausi sitten. Tiedosto on kattava mutta ei virheetön. Silti se on mielestäni merkittävä ja poikkeuksellinenkin. Tutkija ei voi täysin luottaa mihinkään manuaalisesti koottuun aineistoon,  joten satunnaiset puutteet eivät voi olla tutkijalle kohtalokkaita. Muutamien omien kansalliset rajat ylittäneiden tutkimusteni kohdalla sain vahvistuksen kortiston merkityksestä, sillä muissa pohjoismaissa oli vaikea selvittää yksittäisen näytelmän esityksiä maan teattereissa; keskitettyä tiedostoa ei ollut lainkaan. Uskon että oma melko kattava tiedostomme mahdollistaa etenemisenkin ja eri aineistoja yhdistävät tiedostot.

Teatterimuseon kokoelmilla on heijastusvaikutus tutkijoiden työtapoihin. Muistan amerikkalaisen kollegani pitäneen erityisenä ansionaan, että hän oli etsinyt tutkimustaan varten tietyn esityksen alkuperäiset kritiikit ja kokenut tehtävän työlääksi. Suomalaiselle teatterintutkijalle lehtikirjoitusten tarkastelu on perustaito ja -tehtävä, mutta vasta alku aineiston laajemmalle käytölle, ja etunamme on tallennustoiminnan keskittyminen. Digitalisoitumisen edetessä uskon työn vielä muodostuvan entistä joustavammaksi. Kaikki kuitenkin viime kädessä perustuu asiantuntevan henkilökunnan panokseen eli riittävään perusrahoitukseen. Tutkijana koen Teatterimuseon kansallisesti tärkeänä kulttuurilaitoksena ja erityisen tärkeänä taiteenalamme tapahtumaluonteen ja siis katoavaisuuden vuoksi.

Yliopisto-opettajana ja -tutkijana olen kokenut, että omalla Teatterimuseollamme on ansionsa siinä, ettei teatterihistorian ja esitysten tutkimus ole eriytynyt akateemisella kentällä, kuten on osin tapahtunut joissakin muissa maissa. Teatteri on tapahtumaluonteisuutensa vuoksi katoava taidemuoto, ja sen historian tutkimus tarvitsee monipuolista esittävän taiteen tuntijan hallinnoimaa arkistoa, mutta ilman tuota arkistoa esitystaiteen tutkimuskin jäisi hyvin kapeaksi ja ajallisesti rajatuksi. Viimevuotiseen esityksen kokemiseen ei ole mahdollista palata.

Teatterimuseon ensimmäinen vuosikirja, vuonna 1987 ilmestynyt Fondi sai alaotsikokseen Suomen näyttämötaiteen perintö Teatterimuseon kokoelmien valossa. Samana vuonna järjestettiin museon 25-vuotisjuhla, ja seuraavassa Fondissa julkaistiin juhlaseminaarin esitelmät. Kiinnostava tieto on maininta museon tutkimustoimikunnasta, jäseninä Riitta Seppälä (pj), Paula Blåfield, Doris Laine, Kristiina Lyytinen, Seppo Nurmimaa, Tiina Rinne, Terttu Savola ja Ilona Tainio. Museo siis sai aktiivista tukea laajasti teatteriväen piiristä. Kirjasen  tukijoina mainitaan Alfred Kordelinin säätiö ja Suomen Kulttuurirahasto, joten julkaisutoiminta ilmeisesti oli ulkopuolisen rahoituksen varassa. Fondi 1 myös sisältää selväsanaisen ohjelman ja velvoitteen julkisesta rahoituksesta päättäville. Vaikka Teatterimuseon toiminta on nyt aivan toisella tasolla ja laajuudessa, monin osin teksti tuntuu ajankohtaiselta edelleen: ”Taloudelliset vaikeudet voidaan ratkaista, moneen muuhun alaan verrattuna jopa verrattain pienin panostuksin. Museotyö perustuu edelleen, huolimatta teknisestä kehityksestä, asiantuntijan suorittamaan ihmistyövoimaan. /- -/ Osa tuloksista voidaan mitata taloudellisestikin, mutta suurin merkitys on kulttuuri-identiteetin tukemisella, kansakunnan aineellisen ja henkisen perinnön suojelemisella.”