Keskusteluja arkiston kanssa

Theatre researchers in Finland

Theatre studies is a relatively small discipline that nevertheless operates across a wide expanse, and its own research position has developed slowly. The turning point of Western theatre studies in the late 1980s was felt in Finland as a positive shift: as a subset of the performing arts, theatre was finally understood as a separate discipline that would draw on its neighbouring disciplines, yet clearly needed its own research methodologies. People became more interested in research, and researchers came out of their studies and joined the field to work on joint projects and exchange ideas. This new era also impacted arts education and the Theatre Academy’s research activities. The change necessitated cooperation between different universities and research disciplines. International instincts were important, though hands-on research also necessitated deep knowledge of our own cultural environment and, therefore, networking in Finland.

At the end of the millennium, the number of theatre researchers in Finland had grown to the extent that we decided to establish our own society: the Finnish Society for Theatre Research (TeaTS) in 2001. At the time, theatre studies did not have many doctorates, but change was coming: Tampere University had created a Professorship, and alongside the Theatare Academy, research education was thriving at the University of Arts and Design (TaiK) stagging and costume department. We also formed research ties to other universities.

Teatteritiede on pieni oppiaine, jonka toiminta-alue on laaja ja tutkimuksellinen asema kehittynyt hitaasti. Länsimaista teatterintutkimuksen kenttää kohdannut murros 1980-luvun lopulla heijastui Suomeen positiivisena liikkeenä: teatteri omana esittävän taiteen muotona ymmärrettiin kokonaisuutena, jonka tutkiminen edellytti sekä omien menetelmien kehittämistä että monien lähialojen tulosten hyödyntämistä. Tutkimusta kohtaan syntyi uudenlaista kiinnostusta, ja tutkijat siirtyivät työhuoneistaan toteuttamaan yhteisiä hankkeita ja keskustelemaan. Uudistuminen koski myös taidekoulutuksen ja siis Teatterikorkeakoulun oman tutkimustoiminnan käynnistymistä. Muutos edellytti yhteistyötä eri yliopistojen ja tutkimussuuntausten välillä. Kansainväliset impulssit olivat tärkeitä, mutta käytännön tutkimus edellytti oman kulttuuriympäristön tuntemusta ja siis myös kotimaista verkostoitumista.

Kun Teatterikorkeakoulu toimi 1990-luvun taitteessa Ehrensvärdintiellä, Helsingin yliopiston teatteritieteellä oli yhteistoimintaa lähinnä sen Koulutuskeskuksen kanssa. Koulutusta koskevan yhteistyön hidasteet olivat hallinnollisia, ja taiteellinen tutkimus etsi vielä linjaansa. Koulutuskeskuksen kurssit olivat avoimia myös yliopiston opiskelijoille, mutta opetusministeriön sääntöjen mukaan kaikki kulut katettiin osanottomaksuin. Siksi osanottajat tulivat useimmin Teatterikorkeakoulusta ja maksukykyisistä teattereista tai teatterijärjestöistä; Helsingin yliopiston teatteritieteen oppiaineella ei ollut mahdollista maksaa opiskelijoiden verrattain korkeita osanottomaksuja. Silti yhteistyö kannatti ja tuotti säästöä, sillä kun esimerkiksi ulkomainen vieras luennoi myös yliopistolla, matkakulut voitiin puolittaa. Tilanne helpottui kurssien siirryttyä Teatterikorkeakoulun omaan budjettiin ja opiskelijoiden maksut voitiin poistaa – tai ainakin muistan itse muutoksen näin.

Täydennyskoulutuskeskuksen puitteissa järjestettiin 1990-luvun alussa ainakin kolme kertaa tutkimusta koskeva seminaari ”Taiteen- ja teatterintutkimuksen kysymyksiä”. Niissä tiede- ja taideyliopiston tutkimustoimintaa tarkasteltiin rinnan, ja erityisesti keskustelua synnytti uudeksi koettu taiteellinen tutkimus. Oma tutkijanurani oli vielä alussa, olin itsekin väitöskirjatutkija, joten ulkopuolinen tuki ja keskusteluyhteys muiden kanssa oli tervetullutta.

Esimerkiksi seminaari ”Taiteen- ja teatterintutkimuksen kysymyksiä II” marraskuussa 1990 kohdistui taiteiden tutkimuksen ydinkysymyksiin ja tukea toimintaan etsittiin lähialueilta. Ensimmäiset puhujat Ilkka Niiniluoto ja Arto Haapala tulivat filosofian ja estetiikan piiristä. Oman esitelmäni aihe ”Eilisen teatterin tutkimuksesta” korosti teatterin tapahtumaluonnetta ja menneen esityksen tavoittamisen ongelmia. Yhteys omaan väitöskirjaani oli ilmeinen. Professori Irmeli Niemi oli seminaarivuonna siirtynyt Turun yliopistosta opetusministeriön ylijohtajaksi ja edusti puheenvuorollaan ”Teatterintutkimuksen haasteet” yhtä lailla teatteritieteen ja laajan teatterikentän asiantuntemusta. Useat esitelmöitsijät pohtivat Teatterikorkeakoululta edellytettyä tutkimusta. Osanottajia oli noin neljäkymmentä, eniten taidekorkeakouluista, teatterijärjestöistä ja teattereista.

Toimin Teatterikorkeakoulun kolmannen, syksyllä 1991 järjestetyn kurssin ”Taiteen ja teatterintutkimuksen kysymyksiä III” johtajana, ja ohjelmassa näkyy aikaisempaa vahvemmin yhteys oman laitoksemme toimintaan. Kurssi ei sisältynyt suoraan teatteritieteen opetusohjelmaan, sillä teatteritieteellä ei edelleenkään ollut mahdollisuuksia maksaa opiskelijoiden 700 markan kurssimaksua, ja osanottajat tulivat Teatterikorkeakoulusta ja teattereista. Silti yhteistyö helpotti oman toimintamme kustannuksia, sillä ulkomaiset vieraat pitivät myös luentoja yliopistolla ja heidän kokonaiskulunsa voitiin tasata. Osa luennoista pidettiin englanniksi: Willmar Sauter Tukholman yliopistosta tarkasteli aikalaisteatterin tutkimusmenetelmiä ja Egil Törnqvist Amsterdamin yliopistosta Ibsenin Nukkekodin eri tulkintaversioiden ohjausratkaisuja. Kotimaiset luennoitsijat edustivat eri yliopistoja tai laitoksia: Liisa Byckling ja Pentti Paavolainen Helsingin yliopistoa, Marja Jänis Joensuuta ja Pirjo Vaittinen Turkua.

Kaksi vuotta myöhemmin hyödynsimme kotimaisessa yhteistyössä kansainvälisiä yhteyksiämme aikaisempaa tehokkaammin ja kustannustietoisemmin. Helsingin yliopistossa pidetyn IFTR:n kongressin aikana kaksi sen osanottajaa johti rinnakkaista tutkijaseminaaria, jossa useat muut osanottajat pitivät yksittäisiä luentoja. Seminaari oli avoin muillekin kuin omille väitöskirjatutkijoillemme. Kongressin osanottajille oli järjestetty matka Viroon, Latviaan ja Liettuaan, ja neljä matkan osanottajaa palasi muita aikaisemmin opettamaan Teatterikorkeakoulun tutkijakurssilla, johon puolestaan omatkin opiskelijamme voivat osallistua.

Määrätietoisin tutkijakoulusta koskeva kotimainen yhteistyö liittyi opetusministeriön uuteen rahoitusmalliin. Sen tuella Sibelius-Akatemia ja Teatterikorkeakoulu perustivat laajan esittäviä taiteita koskevan Valtakunnallisen esittävien taiteiden tutkijakoulun (VEST), johon jo alkuvaiheessa pääsivät mukaan Helsingin yliopiston musiikkitieteen ja teatteritieteen oppiaineet. Seuraavassa vaiheessa toiminta laajeni yliopistoihin Helsingin ulkopuolella ja vaikutti merkittävästi jäsenten tohtorikoulutukseen sekä taide- ja tiedeyliopistojen väliseen vuorovaikutukseen. Hankkeen suunnittelusta ja johdosta vastasi kaksi professoria, Kari Kurkela Sibelius-Akatemiasta ja Pentti Paavolainen Teatterikorkeakoulusta. VEST-ohjelma mahdollisti yhden teatteritieteen oppiaineemme opiskelijan tutkimusrahoituksen ja mahdollisti useammalle osanoton säännöllisesti järjestettyihin tutkijaseminaareihin.

VEST avarsi käsityksiä taiteen tutkimisesta, ja uskon taide- ja tiedeyliopiston sekä eri taiteiden välisen vuorovaikutuksen hyödyntäneen kaikkien osallistuneiden tutkimuksen etenemistä ja lisänneen hyödyllistä tietoa oman aiheen ulkopuolelta. Opin tunteman Sibelius-Akatemian Kallio-Kuninkaalan kurssipaikkana, ja myöhemmin pidimme siellä myös yhden oman ICATS-kesäkoulumme. Oli myös rentouttavaa luovuttaa VESTissä hallinto ja käytännön järjestelyt johtajille ja saada jakaa vastuu muiden ohjaajien kanssa. Ohjelma oli tuloksellinen, sillä moni opetukseen osallistuneista on tohtoroitunut tai hyödyntää kokemuksiaan oman alan työssään.

Tampereen yliopiston toteuttama IWONA-seminaari vuonna 2005 on hyvä esimerkki oman toiminnan avaamisesta maan muille yliopistoille ja yliopistojen sisäisestä eri aineiden välisestä yhteistyöstä. Teatterin ja draaman tutkimuksen ja Näyttelijäntyön laitoksen yhdessä järjestämään tapahtumaan sisältyi puolalaisen Witold Gombrowiczin näytelmän Iwona Burgundin prinsessa esitys Tampereen yliopiston opiskelijoiden esittämänä, sitä koskeva keskustelu ja aiheeseen liittyneitä luentoja. Olin kirjoittanut aikaisemmin näytelmää koskevan tutkimusartikkelin, jossa tarkastelin unkarilaisen ohjaajan tulkintaa Suomen Kansallisteatterissa, ja puhuin seminaarissa aiheesta ”näytelmä kulttuurin kantajana”.

Yhteistyöverkostojen moninaisuutta kuvastaa myös kaksipäiväinen seminaari ”Taiteiden tutkimuksen oppihistoria Turun Akatemiasta nykypäivään” Tieteiden talossa vuonna 2007, sillä järjestäjinä olivat oman Taiteiden tutkimuksen laitoksemme lisäksi vastaavat laitokset Turun ja Jyväskylän yliopistoissa sekä Suomen estetiikan seura. Puhuin seminaarissa aiheesta ”Populaarin tulo tutkimuksen valtavirtaan”, minkä muistan tuona aikana kiinnostaneen itseäni erityisen paljon. Silloiset aiheen jatkosuunnitelmat ovat edelleen työpöydälläni keskeneräisten tutkimusten pinossa.

Eläkevuosina osallistuin myös kahteen seminaariin nimellä ”Saksalais-suomalaiset teatterisuhteet ennen ja nyt” Vaasan yliopistossa vuosina 2015 ja 2016. Omalta osaltani edellinen liittyi Bertolt Brechtin asemaan suomalaisessa teatterissa, jälkimmäinen puolestaan Suomen Kansallisteatteria koskevaan historiahankkeeseeni.

Vuosituhannen lopussa teatterintutkijoiden määrä Suomessa oli kasvanut siinä määrin, että päädyimme perustamaan oman Teatterintutkimuksen Seuran (TeaTS) vuonna 2001. Minulla on muistikuva perustavasta kokouksesta Helsingin yliopiston päärakennuksessa ja vähän hämärämpi kuva siitä, että toivoin tulevani valituksi ensimmäiseksi puheenjohtajaksi (niin tapahtui); halusin varmistaa, että toiminta käynnistyy hyvin. Varapuheenjohtajaksi tuli Pentti Paavolainen, ja siis alusta saakka olivat mukana tieteellistä ja taiteellista tutkimusta edustavat tahot Helsingin yliopisto ja Teatterikorkeakoulu. Alan tohtoreita oli tuossa vaiheessa vielä aika vähän, mutta muutos oli selvästi näkyvissä: Tampereelle oli perustettu professuuri, ja Teatterikorkeakoulun lisäksi tutkijakoulutus oli aktiivista myös Taideteollisen korkeakoulun lavastuksen ja pukusuunnittelun piirissä. Erilaisia tutkimusyhteyksiä oli myös muihin yliopistoihin.

Ensimmäinen ”Teatterintutkimuksen talvipäivä” järjestettiin Teatterikorkeakoululla professori Pentti Paavolaisen johdolla. Mukana oli tutkijoita eri yliopistoista: Teatterikorkeakoulusta, Helsingin yliopiston eri laitoksilta, Tampereen yliopistosta, Turun yliopistosta ja Taideteollisesta Korkeakoulusta. Seminaarin toinen päivä oli osa Teatterikorkeakoulun tohtorikoulutusta, ja teemana oli silloin biografinen tutkimus, ”Auto/biographies in Theatre and Dance”. Luennot pidettiin toisena päivänä englanniksi, sillä mukana oli kaksi ulkomaista vierasta, Claudette Joannis Pariisista ja Helene Nicholson Manchesterista. Oman tutkimusesittelyni otsikkona oli ”Legitimating a Life – The Historiographer Meets the Memoirs of Hella Wuolijoki”.

Tutustu julkaisuun kokonaisuudessaan täältä.

TeaTS-järjestön toiminnaksi vakiintui kaksi vuosittaista seminaaria eli syyspäivät ja kevätpäivät. Kokoontumispaikat ovat vaihdelleet, mutta järjestön liityttyä Tieteellisten seurain valtuuskuntaan seminaarit on usein pidetty Tieteiden talossa. Syyspäivillä 2005 julkistettiin sarjan Näyttämö ja tutkimus ensimmäinen tutkimuskokoelma Esitys katsoo meitä. Sarja jatkui useana painettuna kirjana määrävälein. Tällä hetkellä Näyttämö ja tutkimus on avoin nettijulkaisu, jonka teemat ovat eri vuosina vaihdelleet. Vuonna 2023 ilmestynyt yhdeksäs kokoelma on nimeltään Esitys, katsoja ja läsnäolo.

Huomaan osallistuneeni TeaTS:n syys- ja kevätpäiville melko säännöllisesti ja yleensä esittelemällä myös omaa valmistumassa olevaa tutkimustani. Ohjelmien perusteella voin aika hyvin seurata, mitä minulla on ollut työn alla eri vuosina. Arkistolähteet osoittavat, että olen kokenut innostavaksi ajatusten testaamisen yhteisissä keskusteluissa. Useista aiheista on nimittäin myös syntynyt myöhempi tutkimusartikkeli joko omaan julkaisusarjaamme tai muualle.