Keskusteluja arkiston kanssa

Löysin arkistostani vahvasti alleviivatun valokopion kirjan aukeamasta. Sen kulmaan on kynällä lisätty sana ”relevanssi”. Kopio on John Fisken teoksesta Reading the Popular (1989) ja tuntuu kokonaisuudesta erotettunakin tiivistävän oman kiinnostukseni populaaria teatteria ja teatterin yhteiskunnallista merkitystä kohtaan. Näyttämötaiteessahan kyse on viime kädessä yleisön kokemuksesta. Valokopion sanoin:

Relevance is the intersection between the textual and the social. It is therefore a site of struggle, for relevances are disperced, and as divergent as the social situations of the people. (S.6.)

Nämä kysymykset ovat esiintyneet tutkimuksissani erilaisina painotuksina ja koskeneet yhtä lailla poliittisia kriisejä kuin yleisömenestysten taustojakin. Eli siis mikä teatterissa on koskettanut katsojaa ja miksi? Fiske puolestaan liittyi 1990-luvun tieteenaloja yhdistäneeseen kiinnostukseen menetelmiä ja teorioita kohtaan. Teatteritieteessäkin oli vuosituhannen vaihdetta edeltäneillä vuosikymmenillä tapahtunut merkittävä paradigmojen muutos.

Olen tarkastellut tätä aihepiiriä arkistoni käsikirjoituksissa eri muodoissa, mutta kokoava arvio siitä on ja pysyykin avoimena. Kirjoitusten innostajina näyttävät olleen sekä yleinen menetelmällinen keskustelu että tutkimusten kohteiden ajankohtainen yhteys ympäristöönsä. Aiheita oli löytynyt kirjoitusajasta ja historiasta, ja yhteiskunnallista relevanssia olen selittänyt monin eri tavoin. Esimerkiksi tämän syksyn lopulla ilmestyy 1930-luvun julkista keskustelua synnyttäneitä teatteritapahtumia tarkasteleva kirjani, joka nostaa esiin poliittisen ilmapiirin heijastumisen vastaanottoon. Varhaisissa tutkimuksissani pohdin menestysnäytelmien esitysten teemojen merkitystä niin sanotulle suurelle yleisölle. Näiden väliseen aikaan on mahtunut monia ja monenlaisia kohteita ja kysymyksiä, ja erilaisia käsikirjoitussivuja löytyy runsaasti. Arkistoaineistoni perusteella olen valmis kirjaamaan yhden varman johtopäätöksen: esittävä taide moninaisissa muodoissaan on merkittävä yhteiskunnallinen tekijä ja ansaitsee tulla tutkituksi.

Suoran yhteyden siteeraamaani virkkeeseen löydän vuonna 2002 perustetun Teatterintutkimuksen Seuran ensimmäisen vuosikirjan artikkelistani, joka koskee Nummisuutarien Eskon saamia merkityksiä eri teatteritulkinnoissa. Vaikka artikkeli ilmestyi vuonna 2005, olin tarkastellut kysymystä jo viranhakuun liittyneessä luennossani kymmenen vuotta aikaisemmin. Pohdin artikkelissa ”totuudellisuuden” ja ”tunnistettavuuden” merkitystä vastaanotossa, ja hyväksyin näistä Fisken jälkimmäistä painottavan arvion: ”Relevance can be produced by people, for only they can know which texts enable them to make meaning that will function in their everyday leaves.” Populaarin kulttuurin näkökulmasta tarkasteltuina klassikoidenkin merkitykset saivat uudenlaisia selityksiä. Aikaisemmissa teksteissä olin myös todennut, että monet klassikoista kulkevat populaarin draaman rajalla tai hyödyntävät yleisiä menestysnäytelmiin liitettyjä piirteitä.

Tähän aihepiiriin kuuluvat myös Suomessa pitkän perinteen omaavat kansanteatteri ja kansannäytelmä sekä niitä usein tukenut teatterijärjestelmämme: järjestöjen synnyttämät teatterit, vähittäinen ammattimaistuminen ja teatteriharrastuksen yleisyys. Taustana on ollut demokraattinen yhteiskunta. Kansannäytelmät ovat eläneet hyvässä sovussa tragedioiden, klassikoiden ja muidenkin draamalajien kanssa. Arkistossani on näytelmään Tukkijoella liittyvä suunnitelma, josta puhuin myös erinomaisen gradun aiheesta kirjoittaneen Jyrki Koskelon kanssa, mutta hanke jäi monen muun tapaan odottamaan aikaansa. Teatterimme kansanomaisesta taustasta kertoo, että näytelmä kantaesitettiin 1800-luvun lopulla muutama vuosi myöhemmin Suomen Kansallisteatteriksi muuttuvassa Suomalaisessa Teatterissa.

Teatterin kyky vaikuttaa katsojaan on yhteydessä sanoman voimaan. Kotimaisen perinteen ja kansainvälisten virtausten välimaastoon asettuu joukko merkittäviä suomalaisia ohjaajia, joiden keskeisenä tavoitteena näen ympäröivän yhteiskunnan ja sen jäsenten kuvaamisen vaikuttavalla tavalla. Populaari ja poliittinen ovat usein lähentyneet toisiaan. Sain valita kesän lopulla ilmestyneen kokoelman The Cambridge Encyclopedia of Stage Directors kohteiden joukkoon kahdeksan suomalaista ohjaajaa eri ajoilta, ja yli puolet heistä mielestäni kuuluu tähän ryhmään, jonka ohjaustulkinnat ovat synnyttäneet toistuvasti yhteiskuntapoliittista keskustelua ja siis ”the intersection between the textual and the social”. Ne saattoivat noudattaa korkean taiteen määrittelyjä, mutta niiden viestit koskettivat suuren yleisön kokemuspiiriä. Esimerkiksi artikkelissani ”Teatterikuvia kansasta” tarkastelin ryhmään kuuluneen Kristian Smedsin Kajaanin Kaupunginteatterin ohjauksia, joissa paikallinen tunnistaminen sekä rajat ylittävät teemat ja tyyli mahtuivat samaan kuvaan. Smedsin tapaan esimerkiksi Eino Salmelainen, Kalle Holmberg ja Jouko Turkka ovat muokanneet ilmaisuaan ja etsineet yhteyttä yleisöön tässä kansanteatterin hengessä. Useista ohjaajista on julkaistu muistelmia, tietokirjoja ja tutkimuksia. Omassa arkistossanikin on sekä julkaistuja artikkeleita että kesken jääneitä käsikirjoituksia, mutta laaja katsaus suomalaiseen ohjaustaiteeseen puuttuu.

Suomalaisen teatterin erityispiirteisiin on kuulunut ansioituneiden naisohjaajien lukuisuus; se ei ole tavallista kaikkialla.

Kansanteatterista on lyhyt matka Bertolt Brechtiin ja tämän tapaan määritellä tuo käsite, ”uusi kansanteatteri”. Brechtin kirjoitusten suomennokset, laaja henkilöhistoria ja erityisesti Ralf Långbackan taiteellinen ja kirjallinen työ kuvaavat hänen merkitystään suomalaisessa teatterissa, mutta menetelmien soveltamista ja näytelmien esityksiä koskeva ajankohtainen kokonaistutkimus puuttuu. Joskus on vaikea erottaa toisistaan Brechtin näytelmät, niiden tulkinnat ja menetelmälliset kirjoitukset. Yleisö myös näyttää voimansa ja voi tehdä omat poikkeavat ratkaisunsa. Olen päätynyt toteamaan Bertolt Brechtin näytelmienkin yhteydessä, että ”brechtiläinen” tulkinta ei aina johda yhteiskuntakriittiseen vastaanottoon, sillä kansainvälisesti tunnettu yhteiskuntakriittinen teos ja tulkinta välittyvät vain paikallisen yleisön tahdosta. Tai ohjaajan työ voi olla hyvinkin ”brechtiläistä”, mutta hän saattaa vierastaa Brechtin näytelmiä, kuten näyttää tapahtuneen Kalle Holmbergin kohdalla.

1990-luvulle oli uutta ja ominaista sukupuolen merkityksiä tarkastelevan tutkimuksen painottuminen ja yhteys yhteiskunnassa käytyyn keskusteluun. Lähestymistapa oli itselleni tärkeä, vaikka toteutin sitä pikemmin tutkimusaiheiden kuin menetelmien muodossa. Parin vuosikymmenen aikana kysymys sukupuolesta on aktivoitunut useaan kertaan, ja teatterissa aihepiiri on laajentunut yleisempään kulttuurisen taustan ja identiteetin tarkasteluun. Toiseutta ja toisen kohtaamista on käsitelty monin tavoin, ja niitä koskevat esitykset muodostavat myös oman työhuoneeni tuoreimman aineiston, josta osa vielä odottaa siirtymistä arkistovaiheeseen. Nykyisessä ilmapiirissä 1990-luvun naistutkimus saattaa näyttää jopa naiivilta, mutta perusongelmat eivät ole muuttuneet, ei myöskään teatterin halu osallistua yleiseen keskusteluun. Tutkimukselle se asettaa pysyviä haasteita, joista yksi on tuoda julki aihepiirin yhteiskunnallinen merkitys.

Historia ei toista itseään, vaikka samat kysymykset voivat nousta esiin eri aikoina, sillä yhteiskunta muuttuu ja muuttaa sosiaalista tilaa. 1990-luvulla kiinnostus populaaria taidetta kohtaan muutti suhtautumista teatterihistoriaan ja korkeaan taiteeseenkin. ”Korkean” ja ”matalan” suhde on nyt erilainen, mutta populismiakin suosiva aikamme on ainakin omalla kohdallani vain lisännyt kiinnostusta teatterin yhteiskunnallista asemaa ja merkitystä kohtaan. Ajankuva näkyy teattereiden ohjelmistoissa monin tavoin. Muistan vuosikymmeniä sitten lukeneeni kyyniseltä tuntuneen lausunnon, jonka mukaan ensin muuttuu yhteiskunta, sitten taide ja viimeisenä taidekritiikki. Tutkimus kenties asetettiin kritiikin rinnalle. Moni ehkä ajattelee näin edelleenkin, mutta itse näen prosessissa vuorovaikutusta kaikilla tasoilla, ja kaikilla tasoilla merkitystä luomassa on teatteriyleisö. Teatteritapahtuma ei toteudu yksinomaan näyttämön ja katsojan kohtaamisena, vaan mukaan myös tunkeutuu kokemus yleisöstä, kanssakatsojien oletetuista reaktioista. Tämä koskee myös meitä tutkijoita. Teatterintutkimuksen kiinnostaviin piirteisiin kuuluu, että tutkijakin on näin osa teosta.

Tähän päätän keskeneräisten tutkimusten arkistoni tarkastelun.