Keskusteluja arkiston kanssa

Kesällä 1992 osallistuin IFTR:n ensimmäisen työryhmän, Performance Analysis, ensimmäiseen varsinaiseen tapaamiseen järjestön vuosikongressissa Dublinissa. Päätös kokoontumisesta oli tehty vähän aikaisemmin Tukholman kongressissa, missä olin kuunnellut muutamia aiheeseen liittyviä esityksiä. Olin iloinen ja yllättynyt saatuani pyynnön liittyä työryhmään, ja muistan aika tavalla jännittäneeni, sillä mukana oli myös heitä, joiden kirjoja olin edellisellä vuosikymmenellä tenttinyt, ja toisia, joiden kirjoja tenttivät omat oppilaani.

Jo ensimmäisellä kerralla ryhmä toimi myöhemmin pysyväksi jääneellä tavalla: osanottajat kirjoittivat valitusta teemasta tutkimusartikkelin, joka lähetettiin kaikille osanottajille. Tapaamisessa kirjoittaja esitteli työtään lyhyesti, ja sen jälkeen siitä keskusteltiin noin puolen tunnin ajan. Oman esitykseni otsikko oli ”Private and Communal Space: Two theatres, performances and traditions, two ways to break the fourth wall”. Teksti oli melko lyhyt, ja muistan muokanneeni sen kieltä yliopiston henkilökunnalle järjestämällä tutkimusenglannin kurssilla. Vastaanotto oli rohkaisevaa, mutta en koskaan jatkanut tekstin kehittämistä artikkeliksi. Näen tapahtuman vaikuttaneen monellakin tavalla myöhempään työhöni, ja teksti myös kertoo siitä mitä omassa ympäristössäni ajateltiin tuohon aikaan teatterintutkimuksesta.

Tekstissäni on mainittu neljä lähdettä, ja niiden ohessa ilmeisesti pidin selvänä, että ryhmän jäsenet tietävät, mitä halusin ilmaista käyttämällä Brechtiin ja Stanislavskiin liittämääni käsitettä ”neljäs seinä”. Tekstissäni se tarkoitti katsojan kokemuksellista rajankäyntiä näyttämötapahtumien luoman fiktiivisen tarinan ja ympäröivään maailmaan viittaamisen välillä.

Kirjoituksessani mainitut lähteet liittyivät semiotiikkaan, mutta eri tavoin. Marvin Carlsonin ja Julian Hiltonin kirjat tarjosivat perustietoja, Sarah Bryant-Bertail määritteli lähestymistapansa sosiosemiotiikaksi ja Patrice Pavis tarkasteli prosessia tekstistä esitykseksi. Hyödynsin Carlsonin ja Pavisin tutkimuksia tuohon aikaan sekä opetuksessa että omissa tutkimuksissani. Pavis oli esimerkiksi rakentanut omaa opetustaan varten erityisen analyysimallin, jonka lähtökohta oli semioottinen mutta täydennysmahdollisuudet laajat, ja hyödynsimme sitä myös omilla kursseillamme. Carlsonin tutkimukset tarkastelivat esityksiä ja tutkimusta monesta näkökulmasta, ja keskeisen perusteoksen Performance: A Critical Introduction opiskelijamme, vuoden 2011 teatteritieteen tohtori Riina Maukola suomensi nimellä Esitys ja performanssi. Kriittinen johdatus (2006).

Tuon ajan kopioiden matala taso teki tekstin kuvaliitteistä hämäriä, mutta kuvat näyttämön ja katsomon sijoittelusta olivat selkeämpiä.

Tutkimuspaperini todistaa, että olin erityisesti kiinnostunut yleisön ja teatterin suhteesta ja (fyysisen ja koetun) tilan merkityksestä vastaanotossa. Olin valinnut kaksi uudistumista tavoittelevaa näyttämöä, Suomen Kansallisteatterin Willensaunan ja KOM-teatterin, joiden yleisöillä arvelin olleen melko vakiintuneita odotuksia teatterin linjasta. Edellisessä esitettiin ruotsalainen uutuusnäytelmä, Lars Norénin Syksy ja talvi, jälkimmäisessä klassikko, Anton Tšehovin Kolme sisarta. Päädyin toteamaan, että Willensaunan esitys sijoittui ikään kuin akvaarioon, sillä katsomoa rajaavat seinät ja siis yleisön tila ulottui myös näyttämön taakse eikä esittäminen suuntautunut kohti yleisöä. Luonnehdin esitystä ”stanislavskilaiseksi”; se vaikutti yleisöön näyttämöllä toteutetun tarinan ja fiktiivisen maailman kautta. KOM-teatterin kohdalla näin esityksen tavoitteena ”neljännen seinän” poistamisen kokonaan, yhteyden yleisöön avoimeksi. Esitys kuitenkin tulkintani mukaan pikemmin sulki yleisön omaan maailmaansa kuin avasi yhteyden ympäröivään yhteiskuntaan. Mahdollisen ”neljännen seinän” näin tässä tapauksessa teatterin ulko-ovella.

Otsikkoni maininta yksityisestä ja jaetusta tilasta sisälsi ajatuksen esityksen ulkopuolelta tapahtumaan vaikuttaneista normeista, käytännöistä ja rakenteistakin, jotka tavalla tai toisella vaikuttivat katsojan tapaan tulkita esitystä. Kirjoitin esseeni lopuksi yhteisön vaikutusta korostavan mielikuvan:

Both the National Theatre and the KOM Theatre have a solid position in Finnish Theatre, both certainly searching way to renewal. I played with the imaginative idea of changing these two productions from one theatre to another: ”Three sisters” at Willensauna, with an audience knowing the tradition of poetical realism by Eino Kalima and shaping and reshaping the work this new way; ”Autumn and Winter” at KOM, with an audience which can occasionally identify itself with not only the radicals but with the offenders, too. The fourth wall then? Not where they were earlier.

Artikkeli paljastaa itselleni, että Eino Salmelaisen 1930-luvun ohjauksien analyysit samanaikaisessa väitöskirjassani olivat antaneet rohkeutta tehdä aika reippaita tulkintoja, mutta myös osoittaa yleisemmin, että omien pyrkimystemme taustalla myös teatterin tutkimuksen kansainvälinen kenttä oli liikkeessä. Vaikka semiotiikan asema oli vahva, keskeiset teatterisemiotiikan kehittäjät olivat siirtymässä eteenpäin ja monet heistä säilyttivät keskeisen tutkijan asemansa seuraavillakin vuosikymmenillä. Semiotiikka ei unohtunut, mutta se oli monessa tapauksessa siirtynyt metodiksi palvelemaan muita teorioita ja joskus tekniikaksikin.

*

Oma tutkimuspaperini jäi arkistoon, mutta pohdittavat kysymykset jäivät jäljelle ja ilmestyivät silloin tällöin uusiin tutkimusteksteihin, selkeimmin kenties 20 vuotta myöhemmin, kun osallistuin Riiassa maan semiotiikan oppiaineen järjestämään kongressiin ”The Order in Destruction and the Chaos in the Order”. Oman esitykseni otsikko oli New Spaces with Undefined Order. Tarkastelin Kansallisteatterin Willensaunaa ja Omapohjaa sekä edellisen vähittäistä muuttumista osaksi teatterin kokonaislinjaa. Marvin Carlson oli edelleen lähdeluettelossa näkyvästi, muut vain ohimennen, uusina sen sijaan olivat Michel de Certeau ja Joanne Tompkins.

Kongressin teemaa seuraten totesin, että rikkominen on edellytys taiteen vitaalisuuden säilymiselle. Kokeilut rikkoivat konventioita, mutta usein päätyivät uuteen järjestykseen. Siteerasin: ”An expeprimental mode of performance can get old overnight.” Kohteeksi valitsemani Willensauna ja Omapohja oli perustettu kokeilunäyttämöiksi 1970-luvulla ja 1980-luvulla. Edellisellä tarkastelin Albert Camus’n Caligulaa ja jälkimmäisellä Ilpo Tuomarilan näytelmää Exit. Lähestymistapaani vaikuttivat de Certeaun The Parctice of Everyday Life -teoksen ajatus, että tila muodostuu toiminnasta paikassa, ja Carlsonin muistutus siitä, ettei fyysinen ympäristö ole koskaan täysin neutraali kehys vaan sisältämällä kulttuurisia merkityksiä heijastuu vastaanottoon. Tunnistan myös edeltäneiden vuosien kaupunkitutkimuksen vaikutusta ja Tompkinsin edustaman uuden yleisen kiinnostuksen teatteritiloja kohtaan. ”Venues do not house theatre productions, they create them”, Tompkins kirjoitti.

Caligulan ohjaaja Jotaarkka Pennanen oli kertonut tavoitteekseen ”neljännen seinän” rikkomisen. Vaikka näin oli tehty aikaisemminkin, hänen tapansa arvioin uudeksi ja kokonaisvaltaiseksi. Caligulan esitykset kuitenkin päättyivät ennen suuren suosion hiipumista, mihin tulkitsin ainakin osatekijäksi teatterijärjestelmän: suosittuja näyttelijöitä tarvittiin myös suuremmilla, enemmän lipputuloja tuottavilla näyttämöillä. Näyttämö oli osa kolmen näyttämön ohjelmistokokonaisuutta. Omapohja oli kirjoitusaikana säilyttänyt kokeilevan luonteensa, mahdollisesti myös siksi, että yhteys ohjelmistosuunnitteluun oli yksinkertaisempi ja itsenäisempi.

*

Jälkimmäinenkin tutkimuspaperi on jäänyt julkaisematta, mutta luultavasti siksi, että upotin sen ajatuksia useaan muuhun tekstiini, erityisesti Suomen Kansallisteatterin Kai Savolan pääjohtajakautta koskevaan kirjaan. Caligula oli mukana myös Teatterimuseon julkaisemassa Kansallisteatterin juhlavuoden näyttelyjulkaisussa Yleisö oli raivoissaan ihastuksesta! – Suomen Kansallisteatteri 150 vuotta (2022).