Keskusteluja arkiston kanssa

Opiskelin Tampereella 1960-luvun alussa, kun kaupungin molempien teattereiden maine houkutteli maan eri puolilta yleisöä, mukaan lukien pääkaupungin teatteriarvostelijat. TTT:n Brecht-tulkinnat kuuluvat vahvimpien teatterikokemusteni joukkoon, olihan Berliinin virtauksiin perehtynyt Eugen Terttula siirtynyt Tampereelle Draamastudioon ja TTT:n vierailujen jälkeen sen toiseksi johtajaksi. Seuraavina vuosina näin Brecht-tulkintoja eri puolilla Suomea, ja myöhemmin suunnittelin Brechtin ja Hella Wuolijoen näytelmästä Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti kirjaa, jossa tarkastelisin näytelmän tulkintoja eri maissa. Kirjoitin Brechtistä useita artikkeleita, mutta Puntila-kirja jäi toteutumatta. Myös muutama tutkijayhteisöjä varten valmistunut käsikirjoitus jäi julkaisematta.

Suomalaisten kiinnostus Brechtiä kohtaan on kulkenut aaltoina. Havaitsin sen kootessani näytelmien ensi-illoista taulukon Brecht-seminaariin, jonka järjestimme yliopistossa 1990-luvulla Ralf Långbackan ja Kalevi Haikaran ehdotuksesta. Ei ole sattumaa, että 1960- ja 1970-luvuille osuu tilastossa vahva keskittymä. Vaikka Brechtin näytelmien esityksillä ei aina pyritty ”brechtiläisiin” tulkintoihin, poliittiset teemat saattoivat korostua ympäröivän yhteiskunnallisen keskustelun tuloksena. Vastaavalla tavalla poliittinen aika saattoi lisätä kiinnostusta Brechtiä kohtaan. Hänen tekstejään koskeva menetelmällinen keskustelu ja teatterin ammattikoulutuskin lisäsivät odotuksia ja samalla esitysten kokemista yhteiskunnallisiksi. 1990-luvun aikana Brecht kuitenkin pysyi aika paljon taka-alalla. Olimme teatteritieteen piirissä verkostoituneet teatterihistoriaa sekä teatterin tutkimuksen menetelmiä ja teoreettisia lähestymistapoja tarkastelevien ryhmien kanssa, eikä Brecht ollut teattereissa kovin paljon esillä tutkijoita muistuttamassa omasta merkityksestään.

Brechtin näytelmät ja hänen menetelmälliset kirjoituksensa on liitetty yhteen, mutta side ei ole ehdoton ja esiintyi omissa tutkimuksissani kysymyksen muodossa. Arkistoni käsikirjoituksissa Brechtin näytelmien suhde tämän esittämisen menetelmiä koskeviin kirjoituksiin on usein ainakin implisiittisesti mukana mutta ei välttämättä aina selvästi ilmaistuna. Brechtiläisen menetelmän ja yhteiskunnallisen sanoman yhteyden välittyminen näyttää muuntuneen ajallisten virtausten mukana. Itselleni arkiston käsikirjoitukset näyttäytyvät sarjana, jonka viimeisin pala on vielä julkaisematta.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen palasin tamperelaisiin esityksiin kongressiesitelmässä ”Cultures Meet in Performance”, josta on kaksi versiota eri yhteyksiä varten: semiotiikan kongressiin Riiassa sekä IFTR:n Historiography-työryhmään. Lähteiden joukossa on muutamia pysyvän mielenkiintoni kohteita: Diana Taylor, jonka sovellukset käsitteistä ’arkisto’ ja repertuaari’ olivat vuosituhannen vaihteen jälkeen vilkkaan keskustelun kohteena, ja Barbara Hodgdon, jonka teatterikuvien tarkastelu avasi uusia tapoja hyödyntää tutkimuksessa teatterikuvia. Latvialaisessa semiotiikan alan kokoelmassa Metamorphoses of the World: Traces, Shadows, Reflections, Echoes, and Metamorphosis (2008) ilmestyi artikkelini ”Pecularities of Othernes’ in Performanace: Brecht’s Case’. Suomenkieliset julkaisut puuttuvat.

Brechtiläisen teorian näkökulmat olivat tamperelaisia esityksiä tarkastellessani avoimia, osin johtuen näyttämötulkinnoista. Esimerkiksi Kaukaasialaisen liitupiirin esittäminen ilman näytelmän prologia väistämättä lievensi brechtiläisen ’gestuksen’ kokemusta. ’Brechtiläisyys’ pysyi esillä useissa yhteyksissä, mutta ei keskeisimpänä näkökulmana. Päähuomioni oli siirtymässä Hella Wuolijoen ja Bertolt Brechtin yhteistyöhön ja näytelmään Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti.

Siirtyminen Puntilaan johti useisiin aihetta koskeviin artikkeleihin, joista monissa tarkastelin Brechtin ja Wuolijoen osuutta tekstiin sekä teemojen aktivoitumista esitysajassa ja -paikassa. Oman kiinnostukseni taustana olivat Wuolijokea koskeneet tutkimukset ja kiinnostukseni ylläpitäjänä kahden kirjailijan eroavuudet monella tasolla. Ne ulottuivat henkilöhistorioista taiteilijakuvaan ja käsityksiin draaman muodosta. Puntilaa esitettiin Suomen ulkopuolella usein vain Brechtin nimellä, mutta menestys ei olisi ollut mahdollinen ilman kummankin panosta. Vaikka suunnittelemani kirja ei koskaan toteutunut, suurin osa arkistoni Puntila-teksteistä on ilmestynyt artikkelina tai osana aiheeltaan laajempaa artikkelia. Turun Kaupunginteatterin esitys vuonna 1965 on silti kiinnostanut itseäni siinä määrin, että käsikirjoitukset ovat melko lopullisessa muodossa jääneet ilmeisesti odottamaan viimeistelyä julkaisemista varten.

Turun esityksestä löytyy PowerPoint-sarja ja kommentein varustettu suomenkielinen printti, jotka luultavasti liittyivät Brechtiä koskeneeseen luentosarjaani. Englanninkielisiä versioita on kaksi, ja toisen kulmaan kirjoitettu ”A draft” viittaa Historiography-työryhmään; merkintä varmisti, ettei keskeneräistä tekstiä hyödynnetty muiden lähteenä. Artikkeliluonnosta ei löydy suomenkielisenä.

Turun esityksen ohjasi saksalainen Wollfgang Pinzka, joka seurasi hyvin uskollisesti Brechtin mallikirjaa. Tekstiluonnokseni otsikko on ”Historian, national politics and supranational theatre hegemony. Brecht, Wuolijoki, Pinzka and the Turku City Theatre in 1965”. Otsikossa mainittujen aiheiden rinnalla pohdin tutkijan vastuuta, kuten ote tekstistä osoittaa:

How are national (political) and transnational (theatrical) ideologies inscribed in the production and reception of this play and to which problems do they lead the historian? Who is / should be named as an author of this production? This ethical problem concerns us on different levels: producing, reception and research.

Puntila kahden kirjailijan eriaikaisine muutoksineen oli jo kiinnostava lähtökohta, mutta Pinzkan jäykkä brechthenkisyys ja turkulaisen yleisön porvarillinen tausta sekä kaikkien näiden kulttuuriset perinteet synnyttivät lisäkysymyksiä. Eettisyyden osalta olin tukeutunut Ilkka Niiniluodon artikkeliin teoksessa Tutkijan eettiset valinnat (2002). Lähteisiin oli myös ilmestynyt Frederic Jameson, jonka Brecht-kirjaan perehtyminen ilmeisesti jäi osaltani pinnalliseksi sen kiinnostavuudesta huolimatta.

Maailma näyttää tällä hetkellä sellaiselta, että ilmapiiri uudelle Brecht-kiinnostuksellekin voisi olla suotuisa.