Keskusteluja arkiston kanssa

Arkistossani on toukokuulta 2004 Kansan Uutisten lehtikirjoitus, jossa kerrotaan minun tutkivan Hella Wuolijoen saamia kirjeitä. Kirjoitus on otsikoitu ”Juurakon Huldan esimerkki oli tärkeä työläisnaiselle”, mikä kuvaa yhden kirjeen sisältöä ja julkaisseen lehden linjaakin mutta vastaa hyvin arkistossani säilyneiden lukuisien naiskatsojien kirjeitä koskevien käsikirjoitusten henkeä. Puhuin aiheesta Teatterintutkimuksen seuran TeaTS:n kevätseminaarissa ja muistelen, että jutun kirjoittaja Sirpa Koskinen oli mukana seminaarissa eikä lehtikirjoitus perustunut haastatteluun.  Tutkimusesittely liittyy pitkäaikaiseen kiinnostukseni aihepiiriin, jossa yhdistyvät populaari taide, yleisökokemukset, sosiaalinen ympäristö ja monipuolinen kohde Hella Wuolijoki. Arkistossani on useita tähän liittyviä käsikirjoituksia. Kirjeissä Wuolijoen näytelmien katsojat kertovat teatterikokemuksistaan.

Wuolijoki sopi hyvin kirjeitä koskevaan tutkimuksen kohteeksi monista syistä, joihin kuului hänen laaja ja hyvin järjestetty arkistonsa. Olin tutkinut hänen näytelmiään ja niiden esityksiä jo kirjoittaessani Helsingin Kansanteatterin historiaa ja väitöskirjaa menestysnäytelmät ensimmäisenä ohjanneesta Eino Salmelaisesta sekä vuosituhannen vaihteessa ilmestynyttä kirjaa Hella Wuolijoesta ja teatterista. Varhaisiin yhteyksiin kuului myös vuonna1996 ilmestynyt Katherine E. Kellyn toimittama kansainvälinen näytelmäkokoelma Modern Drama by Women 1880s–1930s, johon olin ehdottanut Juurakon Huldaa ja kirjoittanut näytelmän esittelyn. Kaikissa vaiheissa olin selannut Kansallisarkistossa säilytettävää laajaa kirjekokoelmaa ja ihmetellyt yleisökirjeiden runsautta ja sisältöä. Aiheesta ei kuitenkaan ole syntynyt kirjaa tai julkaistua itsenäistä artikkelia.

Säilyneiden käsikirjoitusteni määrä osoittaa, että aihe kulki silti mukanani pitkään. Olen tarkastellut kirjeitä eri näkökulmista ja monenlaisissa yhteyksissä, ja arvelen menettelyn olevan tuttu työpaineiden alla omaa tutkimustaan varjeleville professoreille: tutkimusvapaasta saattoi vain uneksia, mutta tutkimusta oli mahdollista edistää testaamalla lähestymistapoja tutkijaseminaareissa ja työryhmissä tai valmistamalla aiheista luentoja. Omina yhteisöinäni oli kesäkoulu ICATSin ja IFTR:n työryhmien rinnalla vuosituhannen vaihteen valtakunnallinen kaupunkitutkimusprojekti, jossa olimme mukana. Siinä oma panokseni liittyi teattereiden yleisöihin.

Arkiston kirjeitä koskevat käsikirjoitukset:

• Women from the City 
• Women, City, Citizenship and Spectators
• Women in the City and Female Spectators
• Female Audiences in the 1930s

*

• Kirjeiden kertomaa
• Näytelmäkirjailija Hella Wuolijoki yksityisen ja julkisen risteyksessä
• The Story that Letters Tell

Arkistoni käsikirjoitusten ensimmäiset versiot näyttävät olevan vuosituhannen vaihteesta, ja arkistoon siirtynyt 1930-luvun kaupunkilaisnaisia kuvaava lehtileike osoittaa, että aihe oli pöydälläni vielä vuonna 2017. Kirjoitukset varioivat Wuolijoen näytelmien esitysten vastaanottoon liittyviä kysymyksiä ja paikoin toistivatkin samoja asioita, joten ajoitus on paikoin vaikeata. Osin se onnistuu lähdeluetteloita tarkastelemalla, mikä myös auttaa jäljittämään yleisen tutkimusilmaston muutoksia. Aihe oli mielessäni erityisen vahvana vuosina 2003–2004. Käsikirjoitusten kieli osoittaa, että puhuin aiheesta sekä kotimaassa että kansainvälisissä tutkijatapaamisissa. 

Englanninkielisten versioiden runsaus kuvastaa kansainvälisten tutkijayhteyksien määrää vuosituhannen taitteessa. Moni teksti on kirjoitettu ensin suomeksi, sillä suomalaista teatterintutkimusta oli vielä vähän ja käytin samoja aineistoja opetuksessa ja kotimaissa yhteyksissä. Toinen syy kielten rinnakkaisuuteen oli käytännöllinen: en kirjoittanut englanniksi, sillä kääntäjä hallitsi vieraan kielen itseäni paremmin ja toimi nopeammin, ja vaikka ammattilaisiin ei yleensä ollut varaa, yliopistosta löytyi kääntäjiä.

Ajallinen tarkastelu osoittaa, että raha usein puhui tutkimusaiheiden valinnassa: olimme päässeet osaksi laajempaa projektia ja käsikirjoitus oli sen osa, ja ryhmään kuuluneet väitöskirjatutkijat saivat apurahan. Silti raha oli vain keino mahdollistaa kiinnostavalta tuntuvia hankkeita, ei tavoite, ja henkilökohtaiset palkkiot olivat pieniä tai joskus puuttuivat kokonaan. Kansainvälisten yhteyksiemme taustalla oli 1990-luvun puolivälissä saamani yliopiston kolmivuotinen tutkimusapuraha, jonka avulla saatoimme luoda pitkäjänteistä tutkijakoulutusta ja yhteyksiä ulkomaisiin tutkijoihin. Osallistuminen laajaan kaupunkitutkimusta koskevaan kotimaiseen projektiin laajensi yhteyksiä teatterin- ja draamantutkimuksesta kulttuurintutkimuksen suuntaan ja uudenlaiseen kirjallisuuteen. Se myös kohdisti lisää huomiota yhteiskunnan rakenteiden merkitykseen teatterin toiminnassa ja kokemisessa.

Palapelinomainen työkenttä, tuttu ehkä muillekin professoreille, ei jättänyt vapaata aikaa yksittäisten tutkimusten rauhalliseen edistämiseen. Ajallinen tarkastelu myös osoittaa, että esittelin kirjeitä aluksi osana laajempaa kokonaisuutta ja ne nousivat keskeiseksi kohteeksi vähitellen. Samalla lisääntyi kiinnostus kirjeitä ja kirjeenvaihtoa koskevia muita tutkimuksia kohtaan.

Yleisötutkimus oli teatterintutkimuksen tärkeä osa-alue ja liittyi usein esitysanalyysiin. Esimerkiksi professori Irmeli Niemi oli johtanut kenttätyötä hyödyntävää merkittävää tutkimusprojektia ja Tukholman ja Amsterdamin yliopistot olivat kehittäneet vastaanottotutkimusta johdonmukaisesti, mutta katsojatutkimuksia oli vähän ja lähinnä sosiologian piirissä. Oma kiinnostukseni yleisön kokemuksia kohtaan syntyi laajemman esitystutkimuksen kautta. Arkistoni tekstien kohdistuminen naiskatsojiin korosti suomalaisen teatterin erityispiirteitä. Katherine Kellyn projektin yhteydessä oli todettu, että muissa maissa piti etsiä tuntemattomuuteen unohtuneita naisdramaatikkoja, kun Suomessa heillä oli klassikon asema ja muista poiketen komedioita kirjoittivat myös naiset. Itselleni naisnäkökulma oli itsestäänselvyys, jota tuki kirjeiden kirjoittajien painottuminen naisiin.

Käsikirjoituksissa kirjeet olivat aluksi tukemassa näytelmäanalyysiä ja yhteiskunnallista kontekstia koskevia johtopäätöksiä. Ensimmäinen käsikirjoitus ”Women in the City” ja siitä laajentunut teksti alkoivat sitaatilla Juurakon Huldasta, mikä nosti keskeiseksi näkökulmaksi kaupungin ja maaseudun välisen jännitteen. Otsikosta huolimatta käsikirjoituksissa oli osin rinnan suomea ja englantia osoittamassa että olin käyttänyt kääntäjää. Juurakon Huldan rinnalla tarkastelin näytelmää Niskavuoren naiset.  Näiden kahden rinnastaminen liittyi kysymykseen ”vaarallisesta naisesta”: näytelmässä Niskavuoren naiset vapaamielinen kaupunki tuli maaseudulle synnyttämään pahennusta, kun Juurakon Hulda osoitti terveen maaseudun hengen voittavan kaupungin vaarat. Tarkastelin yleisöä myös populaarin taiteen hengessä. Tunnistan taustalla kaksi tutkijayhteisöä: kulttuurintutkimukseen liittyvä painotus ja otsikko viittaavat kaupunkitutkimusprojektiin, englanninkielisyys ja työryhmän jäsenten kirjoitusten mainitseminen lähdeluettelossa puolestaan IFTR:n Historiography-työryhmään.

Kirjoitusten lähdeluettelot kertovat noiden vuosien taustakirjallisuudesta, johon kuuluivat esimerkiksi pysyvästi itseäni kiinnostanut Michel de Certeaun The Practice of Everyday Life (1984) sekä Elizabeth S. Birdin elokuva- ja televisioyleisöjä koskeva tutkimus. Kiinnostus mikro- ja makrohistorian väliseen tarkasteluun käynnistyi Risto Alapuron innoittamana ja oli alkanut Matti Peltosen mikrohistoriaa koskevista kirjoituksista. Tuoreimmat lähteet ovat vuodelta 2004.

Ensimmäiset tekstiversiot käsittelivät monenlaisia ideoita, joista osa jäi myöhempiin versioihin tai siirtyi toisiin kohteisiin. Niissä on mainittu Willmar Sauterin semiotiikkaa ja fenomenologiaa yhdistänyt kirja The Theatrical Event (2000), joka on säilyttänyt asemansa nykypäiviin saakka. Varhaiset kirjeitä hyödyntäneet kirjoitukset on toteutettu tässä samassa hengessä: viime kädessä kyse oli esitystapahtuman analyysistä.

Kirjeiden analysoiminen nousi käsikirjoitusten keskeiseksi aiheeksi vuosina 2003 ja 2004. Viimeiset kirjeisiin keskittyneet käsikirjoitukset – suomeksi ja englanniksi – ovat lähes kymmenen vuotta myöhempiä ja näyttävät vaatineen vain lopullista toimittamista. En muista tarjonneeni niitä alamme lehtiin. Julkaiseminen oli ilmeisesti mielessä, mutta viimeistely sitä varten oli jäänyt odottamaan. Viimeiset virkavuodet olivat hyvin kiireisiä ja aihe kiinnosti itseäni. Luultavasti halusin palata teksteihin eläkevuosina, mutta eteen tuli aina uusia aikaa vaativia hankkeita.

Ilmeisenä kimmokkeena kirjeisiin keskittymiselle oli alani amerikkalaisen järjestön ASTR:n vuoden 2003 kongressi ja sen arkistoaineistoja koskenut seminaari, jossa tarkastelin kolmea kirjettä. Muistan tulleeni seminaariin lähes suoraan lennolta ja kärsineeni pahasti aikaerosta, enkä usko olleeni keskustelussa kovin aktiivinen. Tärkein anti oli valmistautuminen eli paneutuminen aiheeseen ennen seminaaria. Kotimainen TeaTS:n seminaari järjestettiin saman lukuvuoden keväällä, ja näiden kahden tapahtuman rinnastaminen osoittaa, kuinka arvio tutkimuksen kohdelukijasta osaltaan määrittää tutkimustekstin valintoja. Englanninkielisen otsikon alla oleva teksti (kielestä riippumatta) oli suunnattu kansainväliselle yleisölle. Vaikka viimeisissä versioissa kirjeet olivat keskeinen aihe, otsikot kertovat näkökulmien eroista.

Kirjoitus ”Näytelmäkirjailija Hella Wuolijoki yksityisen ja julkisen risteyksessä” tarkasteli kirjeitä kirjailijan julkisuuskuvan kontekstissa. Arvioin mikronäkökulman tuoneen uudenlaista tietoa julkisten kirjoitusten kautta syntyneeseen Wuolijoki-kuvaan. Tavoitteistani kertoivat tekstin alaotsikot: luvussa ”Yksityinen vastaan julkinen” kuvasin ja kommentoin kirjeitä, ja luvussa ”Kokijan ääni ja 1930-luvun Suomi” tarkastelin kirjeiden kirjoittajia oman aikansa yhteiskunnallisessa kehyksessä. Näen kirjoituksessa lukuisia yhteyksiä omiin pitkäaikaisiin tai satunnaisiin kiinnostuksen kohteisiini.

Kaikista käsikirjoituksista viimeistellyimpiä ovat englanninkielinen teksti ”The Story that Letters Tell” ja sen todennäköisesti kääntäjää varten syntynyt sekakielinen versio. Niiden alaotsikot kuuluivat suomenkielisinä näin:

”Näytelmä syntyajassaan”,

”Kirjeistä ja niiden syntyajasta”,

”Kirjeen kirjoittamisesta”,

”Kirjeiden yksityisyys vs. julkiset kirjoitukset” ja

”Katsojakirjeet, Juurakon Hulda ja 1930-luvun Suomi”.

Alkuversioiden taustakirjallisuus oli lähdeluettelossa säilynyt, mutta olin uudella tavalla kiinnostunut kirjeenvaihtoa koskevista tutkimuksista. Aihe näyttää tuona aikana kiinnostaneen monia muitakin.

Viimeisen käsikirjoituksen lähdeluettelo paikantaa tekstin eläkeaikaani. Käsikirjoitus jäi ilmeisesti kesken, koska aloitin kirjan Näyttelijänä Suomessa (2013) kirjoittamisen, sillä viimeiset lähteet olivat vuodelta 2011. Luettelossa Michel de Certeaun kirja oli edelleen mukana, ja mikrohistoria oli säilyttänyt asemansa. Mukana oli muutama aiheeseen liittyvä oma kirjani, mutta pääosa lähteistä oli vuoden 2004 jälkeiseltä ajalta. Esimerkiksi vuonna 2011 oli ilmestynyt Maarit Leskelä-Kärjen, Anu Lahtisen ja Kirsi Vainio-Korhosen toimittama Kirjeet ja historiantutkimus, ja vähän aikaisemmasta teoksesta Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960 (2006) olin poiminut Hilkka Helstin artikkelin. Olin myös onnistunut liittämään mukaan David Wilesin kirjan Theatre and Citizenship (2010), joka muistikuvieni mukaan kiinnosti minua tuona aikana muutenkin kuin kirjeiden yhteydessä. Käsite citizenship esiintyi jo aikaisemmassa arkiston käsikirjoituksessa, ja arvelen sen kuuluneen Historiography-työryhmän keskustelujen aiheisiin. Wiles oli työryhmän jäsen.

Käsikirjoitusteni kanssa samassa arkiston mapissa on Helsingin Sanomien lehtileike vuodelta 2017. Hanke oli siis noussut uudelleen työpöydälleni, mutta sen sivuutti Suomen Kansallisteatteria koskevat suomen- ja englanninkieliset kirjahankkeet. Aineisto on edelleen hyödynnettävissä, ja nykynäkökulmasta mieleeni tulee, että kirjeen kirjoittaminen käytäntönäkin saattaa olla historiaa ja tarpeen säilyttää kulttuurisessa muistissa.