Keskusteluja arkiston kanssa

Aloitin uuden vuoden 2008 eläkeläisenä, ”täysinpalvelleena” professorina, joka sai päättää itsenäisesti tulevien vuosien ajankäytöstä. Muutama asia oli vähän kesken ja jäi vielä osittain vastuulleni, enkä oppinut heti sanomaan ei asioihin, jotka joku toinenkin saattoi hoitaa. Ensimmäisten vuosien aikana tuskin huomasin työn vähentyneen, mutta painopisteet olivat muuttuneet ja etääntyneet viranhoidosta. Havaitsin nopeasti, että teatteritieteessä oli kasvanut uusi pätevä joukko, joka vastasi oppiaineen etenemisestä mutta myös monista kulttuurialan tärkeistä toimista. Itse olin siirtynyt niihin omiin tehtäviini, joihin virkavuosina oli jäänyt liian vähän aikaa.

Huomasin myös, että eläkeläiselle löytyy sopivaa tilaa työskennellä eikä työyhteisöä tarvinnut kokonaan jättää. Omasta näkökulmastani katsottuna siirtyminen vapaaksi tutkijaksi tapahtui luontevasti. Olen tehnyt Emerita-sopimuksen, joka oikeuttaa sähköpostin ja kirjastopalvelujen tapaisiin etuihin ja on vastineeksi velvoittanut tutkimustyöhön, asiantuntijatehtäviin ja omien väitöskirjatutkijoiden ohjauksen loppuunsaattamiseen. Näistä pisimpään on säilynyt tutkimustyö, mutta se on myös varmistanut tutkijayhteyksien säilymisen.

Nykypäivästä menneeseen katsominen on nostanut esiin alamme vuosikymmenten aikaisen kehityksen ja henkisten resurssien merkittävän kasvun. Taloudellisten edellytysten osalta on silti vähän helpompien aikojen jälkeen palattu niukkuuteen, enkä koe pienen oppiaineen asemaa hallinnon kokonaisuudessa helpompana kuin oman yliopistourani alussa. Teatteritiede on kuitenkin kouluttanut ja kouluttaa edelleen toimijoita kulttuurialan erilaisiin tehtäviin mukaan lukien tutkimus ja yliopisto-opetus. Hyvä sijoittuminen työelämään omalle alalle osoittaa koulutuksen mielekkyyden, ja kulttuurin rahoituksen leikkausten keskellä itsenäiseen työhön kykenevien ja asiantuntevien ammattilaisten merkitys vielä korostuu. Kulttuurin aktiivisena kuluttajana tapaan teatteritieteilijöitä usein ja monenlaisissa tehtävissä.

Teatteritiede on sisällöllisestä laajuudestaan huolimatta pieni oppiaine, ja yliopistourani alkuvuosina eri osa-alueiden tutkijoita oli vähän. Vuosituhannen vaihteen jälkeen väitöskirjoja on syntynyt vuosittain ja eri alueilta, ja oppiaineen omasta piiristä löytyy opettajavoimia ja laaja asiantuntemus. Nykyinen professori Hanna Korsberg on lähtökohdiltaan teatterihistorian tutkija, mutta hän on laajentanut omaa tutkimusaluettaan useaan suuntaan, mitä maamme ainoasta teatteritieteen oppituolista vastaaminen edellyttääkin. Häntä sijaistanut dosentti Mikko-Olavi Seppälä on myös historiantutkija, mutta näiden kahden tutkimus kohdentuu erilaisiin aineistoihin. Yliopistonlehtorina toiminut FT Johanna Laakkonen, nykyinen Teatterimuseon johtaja, on tanssintutkija ja vaikuttanut useiden muiden 2000-luvulla väitelleiden tohtoreiden rinnalla tuon osa-alueen merkittävään edistymiseen. FT Outi Lahtinen ja FT Katri Tanskanen ovat kuuluneet henkilökuntaan eri rooleissa, esimerkiksi edellinen opettajana kansainvälisen MAIPR-ohjelman aikana ja jälkimmäinen nyt yliopistonlehtorina. Heidän tutkimuksensa painopisteet poikkeavat toisistaan ja täydentävät oppiaineen asiantuntemusta: Outi esitystutkijana ja -teoreetikkona, Katri näytelmäkirjallisuuden ja sen näyttämötoteutusten tutkijana. FT Riikka Korppi-Tommola on luennoinut säännöllisesti tanssin historiasta, ja FT Marja Silde on laajentanut oppiaineen tarjontaa tarkastelemalla näyttelijän ja esiintyjän työtä. Kaikki ovat kiinnostuneita opetuksesta, ja Hanna Korsberg on myös Helsingin yliopiston Opettajien Akatemian jäsen. Teatteritieteen piiristä itsenäiseksi ponnistanut elokuvantutkimus on osoittanut pätevyytensä, mutta sen asema näyttää kohdanneen erityistä vastustusta.

Teatteri yhdistää monia taiteen lajeja, ja sitä tutkivan oppiaineen sijoittuminen samaan laitokseen muiden taideaineiden kanssa synnyttää luonnostaan vuorovaikutusta. Oppiaineet tukevat toisiaan ja tarjoavat opiskelijoille erilaisia mahdollisuuksia tulevaa työuraa palvelevaksi aineyhdistelmäksi.  Yhteistyö taidekorkeakoulujen kanssa on puolestaan osoittautunut hyödylliseksi nimenomaan tutkimuksen osalta; perusopetuksen tavoitteet eroavat toisistaan, ja sen opintopolkujen yhdistäminen toimii vain harvoissa yksittäistapauksissa.

Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun professoreiden Kari Kurkelan ja Pentti Paavolaisen aloitteesta syntynyt Valtakunnallinen esittävien taiteiden tutkijakoulu (VEST) vuosituhannen taitteessa osoitti, kuinka tiede- ja taidekorkeakoulujen vuorovaikutus rikastuttaa kaikkien näkemyksiä ja sen kautta tutkimusta. Hyöty syntyi osapuolten toisistaan poikkeavien koulutustaustojen antamasta asiantuntijuudesta. Tutkijakoulun väitöskirjat valmistuivat rinnan mutta silti erillisinä, oman instituutionsa vaatimusten ja käytäntöjen mukaisina. Tutkijanuran edetessä eri osapuolet voivat tuoda yhteiseen tutkimusprojektiin innostavia uusia näkökulmia ja kaikkia hyödyntävän panoksen, kuten Teatterikorkeakoulun professori Esa Kirkkopellon johtama projekti on osoittanut.

Kansainvälinen tutkimusyhteistyö voi samalla tavalla avata uusia näkökulmia. Esimerkiksi Viron ja Suomen välisiä teatterisuhteita tarkasteleva julkaisu Vieraita näyttämöllä (2024) kuvaa eri vuosikymmenillä ja poliittisissa suhdanteissa solmittuja Suomenlahden ylittäneitä yhteyksiä. Tapahtumia tarkastellaan kummankin maan näkökulmasta ja huomioimalla esittävän taiteen eri osatekijöitä ja lajeja. Koneen säätiön tukema projekti edustaa Helsingin yliopiston teatterintutkimukselle ominaisia piirteitä: kansallisia aiheita, kansainvälisyyttä, osa-alueiden laajuutta ja yhteyttä taiteen tekijöihin. Tutkimus on konkreettinen esimerkki siitä, kuinka kansainväliset yhteydet ja tutkijoiden yhteistyö rikastuttavat kaikkien osallistujien kansallista itseymmärrystä.

Esittävien taiteiden tutkijoiden määrä on vuosituhannen alun jälkeen kasvanut ja tutkijoiden välinen keskustelu löytänyt uusia koti- ja ulkomaisia yhteisöjä yliopiston ulkopuolelta. Pohjoismaisen Baltian maihin laajentuneen Nordiska teaterforskare (ANTS) -järjestön sekä kansainvälisen järjestön International Federation for Theatre Research (IFTR) rinnalle syntyi vuonna 2002 kotimainen Teatterintutkimuksen Seura, TeaTS, ja  European Association for the Study of Theatre and Performance (EASTAP) kokosi yhteen eurooppalaisia tutkijoita. Suomalaiset teatterintutkijat ovat liikkuneet yhtä lailla koti- ja ulkomaisissa ympäristöissä luontevasti ja näkyvästi. Kansainvälisen keskustelun rinnalla tutkimukseen liittyviä kysymyksiä on pohdittu kotimaisessa yhteisössä, jonka tutkimuskohteet, ympäröivä konteksti ja tutkimustraditiot ovat kaikille osanottajille tuttuja. Kotimainen järjestö on samalla varmistanut vertaisarvioitujen tutkimusten julkaisemisen äidinkielellä. Taideliikkeet siirtyvät maiden rajojen yli mutta saavat ominaispiirteensä paikallisesta kulttuuristaan. Pienen maan tutkijoilla on kaksinkertainen tehtävä: oman kulttuurin tallentaminen ja analyysi sekä sen kansainvälisen tason osoittaminen ja ymmärrettäväksi tekeminen maan rajojen ulkopuolellakin. Teatteritieteilijämme ovat myös osallistuneet aktiivisesti eri järjestöjen hallintoon.

Pienessä oppiaineessa Helsingin yliopistossa opiskelijat olivat lähellä ja etuihini professorina kuului aktiivinen keskusteluyhteys heidän kanssaan. Kykenin mielestäni hyvin projisoimaan tilanteeseen oman nuoruuden opiskelijaelämäni tunnut, sillä palaaminen vuosikymmenten jälkeen yliopistoon osoitti, että monet asiat ovat säilyneet, vaikka vähän muotoutuneina. Intensiivinen opiskelu Tampereella ei aikanaan ollut estänyt omaa paneutumistani täysillä opiskelijaelämään. 1960-luvun alussa oli noudatettu akateemisia perinteitä: vappujuhlia, lakinlaskiaisia, vuosijuhlia, soihtukulkueita ja kaikissa tilaisuuksissa iltakymmeneltä vanhoja tansseja. Ylioppilaskunta myös pyrki edistämään opiskelijoiden asemaa monin eri tavoin, hyöty ja huvi limittyivät. Helsingin yliopiston osakunnissa perinteet olivat säilyneet, ja aika Keskisuomalaisen osakunnan inspehtorina vuosituhannen taitteen ympärillä palautti mieleen oman varhaisen opiskeluaikani kokemukset.

Suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtunut muutos oli silti heijastunut yliopistoon, sillä hierarkiat eivät näkyneet entiseen tapaan. Niiden puute ei ulottunut vastuuseen ja työnjakoon, opiskelijoilla ja opettajilla oli edelleen omatkin alueensa, mutta professorin asema ei edellyttänyt oman opiskeluaikani tapaista etäisyyden ja arvokkuuden ylläpitoa. Oppiminen oli yhteinen tavoite. Yliopiston arjessa omien opiskelijoiden kohtaaminen piti yllä omaakin innostusta, ja yhteiset tapahtumat ja juhlat toivat virkistystä ajoittain raskaaseen työhön.

Akateemiset tilaisuudet ovat näyttävimmillään promootiossa, joka on myös työn juhla. Aloitin varhain omassa maisteripromootiossamme keväällä 1965 ja olen sen jälkeen ehtinyt kokea tohtoripromootioita eri puolilla Suomea, muutamia myös maan rajojen ulkopuolella. Tampereella 1965 meidät mieheni Heikin kanssa promovoitiin yhteiskuntatieteen maistereiksi, mieheni primuksena. Sen jälkeen tuli pitkä tauko ja seuraavana vasta vuonna 1993 oma tohtorinpromootioni Helsingin yliopistossa. Heikin työ Tampereen yliopiston kanslerina vei meidät juhlimaan eri yliopistoihin Turkuun, Tampereelle ja Jyväskylään ja oma työni osallistumaan Teatterikorkeakoulun ensimmäiseen tohtoripromootioon. Tampereella pääsimme esimerkiksi oman maisteripromootiomme 50-vuotisjuhlaan ja Islannin presidentin Vigdis Finnbogadóttirin promovointiin kunniatohtoriksi.

Promootioperinne yhdistää akatemioita eri maissa. Vuonna 2005 osallistuin Ateenan yliopiston järjestämään kongressiin ja pääsimme Heikin kanssa todistamaan sen yhteydessä järjestettyä professori Marvin Carlsonin promovointia yliopiston kunniatohtoriksi. Toinen ystävämme, professori Janelle Reinelt, promovoitiin oman yliopistomme kunniatohtoriksi vuonna 2014. Tämän joulukuun alussa sain itse Tarton yliopiston kunniatohtorin arvon.

*

Suomen Kulttuurirahasto myönsi minulle helmikuussa 2023 Eminentia-apurahan kokemuksien ja arviointien kokoamiseen tiedeyliopiston teatteritieteen opetuksesta ja tutkimuksesta työvuosieni aikana. Velvoitetta toteuttavat blogikirjoitukseni ovat olleet poimintoja muutaman vuosikymmenen ajalta, alkaen nykykokemuksistani ja ulottuen muistin ja arkistoaineiston välityksellä yliopistourani alkuun 1980-luvun lopussa.

Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että sain työskennellä luovassa ja vain vähän rajoituksia asettaneessa yliopistoyhteisössä. Uskon nykypäivän teatteritieteen edustajien jakavan edelleen samanlaisen halun tukea opiskelijoita näiden pyrkimyksissä hankkia tietoa ja valmistua itsenäiseen elämään valitsemallaan alalla. Uskon myös, että oppimisprosessi etenee parhaiten, kun tavoite määritellään pyrkimykseksi päästä mahdollisimman hyviin tuloksiin kehittämällä tutkimusta ja opetusta. Taloudellinen perusta on tärkeä, mutta kokonaisuuden näkökulmasta vielä tärkeämpää on analyyttinen, oikeudenmukainen ja kannustava järjestelmän tuki, mitä sain kokea omana aikanani. Erilaiset kannat sovittiin keskustelemalla ja kuuntelemalla.

Anoin alkuaan Eminentia-apurahaa, koska koin tällaisen tuen nykyään osin puuttuvan ja halusin tarkastella käytännössä, miksi mielestäni ennen oli toisin. Olen nähnyt oppiaineeni piirissä tapahtuneen henkisten resurssien merkittävän kasvun, joka koskee yhtä lailla tutkimusta ja opetusta. Ennen ei ollut paremmin, mutta nyt on vaikeampaa. Pienen aineemme oppimistulokset ovat hyvät ja taiteiden tutkimuksen opetuksen ja tutkimuksen tulokset kokonaisuutena merkittävästi keskimäärää paremmat. Opiskelijoiden kiittävä palaute kertoo innostavasta opetuksesta. Teatterilla on kansallisesti merkittävä asema ja historia, mutta sen akateeminen tutkimus ja opetus on lyhyen laajentumiskauden jälkeen supistunut koko maassa yhteen yksikköön. Näkemyksellinen yliopistosuunnittelu mielestäni pyrkisi pikemmin laajentamaan kuin kutistamaan sen mahdollisuuksia ja varmistamaan sille kansallista asemaa vastaavat resurssit. Akateeminen tutkimus ja opetus eivät ole yleistietoa, ja laajentamisella tarkoitan mahdollisuutta myös syvällisen oman alan tiedon ja osaamisen rakentamista. Yhteistyö toimii parhaiten, kun kullakin osallisella on oma vankka pohja. Sitä mielestäni myös vaativat tiedeyliopistolle asetetut yleiset tavoitteet.