Keskusteluja arkiston kanssa

Lukiessani näyttelijä Jukka-Pekka Palon tuoreita muistelmia kirjan yksityiskohta palautti mieleeni itseeni aikanaan vaikuttaneen 1980-luvun teatteriesityksen ja sen kautta monia muita asioita kuluneiden vuosikymmenten aikana. Muistini nähtävästi toimii näin: riittävän vahva impulssi viittaa menneeseen tapahtumaan ja nostaa esiin sitä koskevia mielikuvia, sitten ajatukseni siirtyvät pohtimaan kohteen ajallista ympäristöä, seuraavana etenen keskeisten henkilöiden myöhempiin vaiheisiin ja nyt pohdin tästä ketjusta jääneitä erilaisia jälkiä.

Jukka-Pekka Palo kertoo kirjassaan roolityöstä Aleksis Kiven Canzion esityksessä Helsingin Kaupunginteatterissa vuonna 1984. Näytelmän tulkinta ei ole jäänyt teatterihistorioissa kovin näkyvään asemaan, mutta meitä on nyt ainakin kaksi nostamassa sen uudelleen esiin. Omalla kohdallani paluu Canzioon johtaa monenlaisiin menneiden vuosikymmenten ilmiöihin. Samalla mieleeni nousee ajatus teatteriesitysten tapahtumaluonteesta ja dokumentoinnin merkityksestä kansallisen muistin säilyttäjänä. Vaikka Canzion esityksestä puhutaan vähän, yhteyksiä siihen löytyy muistikuvien lisäksi erilaisista arkistolähteistä ja tutkimuksista. (Onneksi meillä on hyvä teatteriarkisto!)

Canzio kuuluu harvoin esitettyihin Kiven näytelmiin. Ilona-tietokannan mukaan se oli vähän ennen Helsingin Kaupunginteatteria tulkittu näyttämöllä Joensuussa mutta aikaisemmin esitetty ammattiteatterissa vain kahdesti: vuonna 1901 Suomalaisessa Teatterissa ja 1960-luvun taitteessa Intimiteatterin 10-vuotisjuhlassa kohun saattelemana, kuten Pekka Lounelan ja Ilona Tainion kirjoittama historia kuvaa. Näytelmän sovittamista näyttämölle oli pidetty vaikeana. Vuoden 1984 Helsingin Kaupunginteatterin esitys osoitti tekstin näyttämökelpoiseksi ja oli siinä määrin menestys, että se siirrettiin Pieneltä näyttämöltä korvaamaan Suuren näyttämön ohjelmisto-ongelmia. Muistikuvissani korostuu vahvimmin toteutuksen visuaalinen muoto, enkä ole lainkaan tallentanut mieleeni näyttelijöiden toiminnan yksityiskohtia, vaikka kokonaisuuskin jätti positiivisen jäljen. Kaupunginteatterin historiassakin on ohjaaja Kari Rentolan haastattelun ohessa Maija Pekkasen kuvaus Canzion lavastuksen synnystä. Saatoin teoksen toisena toimittajana olla syyllinen lavastuksen esittelyyn. ”Muistaminen on ratkaisevalla tavalla riippuvainen unohtamisesta”, kuten Joseph Roach kirjoittaa tarkastellessaan historiaa, muistia ja esittämistä.

Lavastus on jäänyt mieleeni yhtenäisenä kokonaisuutena, sillä teatterin pienen näyttämön tilaa hallitsi (muistikuvani mukaan) sinisenharmaa batiikkiteos. Se palveli esitystä tehokkaasti viemättä toiminnalta liikaa tilaa. Näyttämätapahtumia ympäröi ikään kuin värjätyistä kankaista rakennettu puku, ja tulkintaani saattaakin vaikuttaa Maija Pekkasen ensisijainen ammatti pukusuunnittelijana. Lavastus tuo mieleeni koulutuksen merkityksen taiteilijan työssä: Kun Teatterimuseossa aikanaan järjestettiin Liisi Tandefeltin pukunäyttely, sisustusarkkitehdin koulutuksen saanut Liisi arvioi pukujensa aina muistuttavan jollakin tavalla tuolia. Tulkitsin sen hänen käsialansa selkeydeksi ja muotojen korostamiseksi. Maijan työssä korostui materiaalin käyttö.

Muistan Maija Pekkasen pukusuunnittelijana, jonka harvat lavastukset osoittivat poikkeuksellista suhdetta materiaaleihin, mikä viittaa hänen opintoihinsa Bratislavassa ja yleisemmin Tšekkoslovakian skenografisen koulutuksen merkitykseen. Maija oli myös yksi Teatterimuseon 1980-luvun skenografia-näyttelysarjan taiteilijoista ja museon hallituksen jäsen. Arvelen että tuttavuutemme perustui noihin vuosiin, olihan hän myös museon tutkimusryhmässä pohtimassa lavastuksen ja pukusuunnittelun tallentamista. Muistikuviin kuuluu hänen pukusuunnitteluaan tutkineen Leena Juntusen Taideteollisen korkeakoulun väitöskirja, jonka (vähän liian tiukkana) vastaväittäjänä toimin vuosituhannen taitteen jälkeen. Maijan työtä on ollut esillä myöhemminkin Teatterimuseon skenografia-näyttelyissä Kaapelitehtaan tiloissa.

Menneiden vuosikymmenien tapahtumat ovat myös palautuneet mieleen, kun olemme tämän syksyn aikana vaihtaneet viestejä lokakuun lopussa ilmestyvän kirjan Sota näyttämöllä ympärillä. Olen saanut työskennellä yhdessä sen toimittaneen Marja Silden, Mallan, ja viiden muun teatteritieteessä tohtoroituneen tutkijan kanssa. Olen tuntenut kaikki kauan: ensin opiskelijoina ja sen jälkeen työtovereina, väitöskirjatutkijoina ja erilaisissa muissa ammatillisissa yhteyksissä. Kaikkien opintoja en ehtinyt seurata väistökseen saakka, mutta jokaisesta minulla on muistikuvia, jotka tuovat mieleen teatteritieteen vaiheita Helsingin yliopistossa.

Marja Silde palasi opiskelijaksi 1990-luvulla, ilmeisesti tauon jälkeen, sillä muistan vain hänen graduvaiheensa ja yhteyden 1980-luvun esitystaiteeseen, seuraavan vuosikymmenen teatterintutkimuksen muutokseen ja taiteilijoiden uudenlaiseen asemaan esittävien taiteiden tutkimuksessa. Gradun ohjaukseen liittyi ironinen linkki työn aiheeseen, ruumiillisuuden korostumiseen: muistikuvani mukaan kommentoin tekstiä polvi kipsattuna Töölön sairaalassa, missä viereisten sänkyjen potilaat seurasivat uteliaina aiheesta käytyä keskusteluamme ja sen ilmeisesti oudolta tuntuvaa sanastoa.

Malla puolusti erinomaista väitöskirjaansa useita vuosia myöhemmin, kun olin jo eläkkeellä. Tutkimus valmistui osana Teatterikorkeakoulun projektia ja osaltaan muistuttaa, että tiede- ja taideyliopistojen välinen yhteistyö on luontevaa nimenomaan tutkijatasolla. Tapasin hänen väitöskaronkassaan tutkijaryhmäämme 1990-luvun puolivälissä kuuluneen Mervi Varjan, jonka muistelutyötä ja sukupuoleen liittyvää valtaa tarkasteleva artikkeli oli aikanaan julkaistu Helka Mäkisen (Kekäläisen) toimittamassa kirjassa Lihasta sanaksi (1997). Mervi oli käynnistämässä tätä tutkimussuuntausta, joka vuosien mittaan muodostui alamme tärkeäksi osa-alueeksi.

Myös Outi Lahtinen kuului esityksen ja esittämisen asiantuntijoihin ja on toiseksi pisimpään kanssani yhteistyötä tehnyt kirjan Sota näyttämöllä artikkelien kirjoittajista. Toimitimme esimerkiksi yhdessä kirjan Eila Roine – näyttelijä ja elämänkaari (2004). Artikkeli uudessa kirjassa kuvastaa hyvin Outin teoriaan tukeutuvaa mutta esityksiä rikkaasti tulkitsevaa tutkijanluonnetta. Hänen uransa osoittaa, kuinka monipuoliseen esittämisen analyysiin teatteritiede voi antaa välineitä.

Nykyinen teatteritieteen professori Hanna Korsberg tuli yliopistoon 1990-luvun alussa, suuntautui pian tutkijan uralle ja erikoistui teatterihistoriaan. Jo hänen sivulaudaturtyönsä oli Riihimäen teatterin tilaustutkimus. Hanna osallistui opiskelijana lähes kaikkiin yhteisiin tutkimushankkeisiimme ja on professorina ottanut vastuun uusista projekteista, viimeisimpänä Suomen ja Viron teatteriyhteyksiä tutkineen ryhmän työstä. Sen tulokset ilmestyivät syksyn alussa Hannan, dosentti Mikko-Olavi Seppälän ja Tarton yliopiston professorin Anneli Saron toimittamassa kirjassa Vieraita näyttämöllä. Mikko-Olavi Seppälän olimme aikanaan kaapanneet teatteritieteen väitöskirjatutkijaksi historian laitokselta, ja hänen artikkelinsa Sota näyttämöllä -kirjassa osoittaa mielestäni erinomaista teatterin, draaman, historian ja kirjoittamisen taidon yhdistymistä. Teatteriesitykset katoavat välittömästi syntyessään, joten historian tuntemus kuuluu alan keskiöön. Hanna ja Mikko-Olavi ovat keskipolven edustajina myös tae teatterihistorian opetuksen vankasta tutkimuksellisesta perustasta.

Olin jo eläkkeellä Julia Pajusen ja Laura-Elina Ahon jatko-opintojen aikana, mutta olen seurannut heidän etenemistään ja nauttinut heidän ansiokkaista väitöskirjoistaan. Kumpikin on jossakin vaiheessa työskennellyt kanssani tutkimusapulaisena tai yhteisten tapahtumien järjestäjänä. Kokemukseni niistä todistaa, että yhteisöllisyyttä ja vastuun jakamista suosiva oppiympäristö kouluttaa asioihin ripeästi tarttuvia asiantuntijoita.

*

Kirjan Sota näyttämöllä kirjoittajista ajatukseni siirtyy väistämättä muihin kolmen vuosikymmenen aikana valmistuneisiin teatteritieteen tohtoreihin ja heidän edustamiinsa suuntauksiin. Muutamille osa-alueista on syntynyt kokonainen tutkijaryhmä. Näen oppiaineen tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen luontevan kansainvälisenä. Elokuvan ja television tutkimus oli pitkään teatteritieteen sateenvarjon alla, ja ensimmäisen valmistuneen väitöskirjan kirjoitti myöhemmin professorina alasta vastannut Henry Bacon vuonna 1994. Tanssintutkimus on saanut vahvat edustajansa, mikä näkyy esimerkiksi kirjassa Vieraita näyttämöllä. Kirjallisuuden ja teatterin välimaastossa teatteritiede on pääasiassa vastannut draaman tutkimuksesta ja opetuksesta. Palaaminen näihin tutkijakoulutuksen tuloksiin osoittaa, että kokonaisuutena 2020-luvulla teatteritieteellä on asiantuntevat tutkimuksen, opetuksen ja tutkijakoulutuksen henkiset resurssit. Kansallisesti merkittävällä esittävän taiteen alalla on myös paljon tutkittavaa.