Keskusteluja arkiston kanssa

Teatteritieteessä vieraili 1980-luvun lopulta alkaen vuosittain ulkomaisia luennoitsijoita, joiden matkakulujen ja palkkioiden maksamiseen hankittiin varat monenlaisista lähteistä. Kaikissa tapauksissa järjestämistä helpotti mahdollisuus sijoittaa vierailijat Helsingin yliopiston vierastaloon, jonka vuokra oli alhainen tai sitä ei vaadittu lainkaan, sekä tilavuokran puuttuminen. Helsingin yliopisto myös tuki kansanvälisiä yhteyksiä julistamalla vuosittain haettavaksi mahdollisuuden kutsua yliopiston tai tiedekunnan vieraaksi ulkomaisia tutkijoita, joiden vierailusta maksettiin jälkimmäisten kohdalla majoitus ja päivärahat, edellisten kohdalla myös matkat.

Hyödynsimme kustannuksien kattamisessa myös valtioiden kahdenvälisiä kulttuurisopimuksia, oman alamme järjestöjä, rahastoja ja muitakin tahoja. Matka- ja majoituskulujen rahoitusta tuki kuuluminen kansainvälisiin verkostoihin, esimerkiksi eurooppalaisten teatteritieteen laitosten Erasmus-verkostoon ja sen työryhmiin sekä pohjoismaiseen Mittnorden-projektiin. Kuluja katettiin Suomen Akatemian ja Helsingin yliopiston erillismyöntöjen avulla, omien projektien osana ja jakamalla kuluja toisten yliopistojen ja erityisesti Teatterikorkeakoulun kanssa. Rahoittajat usein tarjosivat myös asiantuntemusta ja valmiita kansainvälisiä yhteyksiä, kuten oman yliopistomme erillislaitoksetkin. Yhteyksien runsaus oli myös haaste, sillä pienen oppiaineen ydintoimintoja piti varjella voimien hajottamiselta ja toiminta oli mielekästä vasta kun se vastasi kysyntää. Raha saattoi ohjata toimintaa, mutta lopullinen arvio ja valinta piti tehdä itse ja siihen vaikuttivat sisällölliset tekijät.

Teatteritieteellä oli kolme kertaa amerikkalainen Fulbright-professori, ja kolmen vuoden ajan meillä siis oli työssä kaksi professoria. Ajatus vierailuprofessorista syntyi, kun Puolassa vuoden ajan työskennellyt Fulbright-professori Bruce McConachie vieraili Suomessa; säätiön työnkuvaan ja siis myös rahoitukseen kuuluivat matkat lähimaihin. Teatterihistorian menetelmiin erikoistunut McConachie oli osallistunut järjestämäämme IFTR:n kongressiin kesällä 1993, joten hän tunsi meidät ja oli kiinnostunut hakemaan ohjelman kautta myöhemmin myös Suomeen. Hän kuitenkin sai kotimaassaan uuden viran ja joutui perumaan lupauksen, mutta hän etsi meille toisen ehdokkaan ja opittuamme systeemin hankimme myöhemmin vielä kaksi muuta Fulbright-professoria. (Kaikkina vuosina Bruce kuului ICATS-kesäkoulumme vakinaisiin opettajiin.)

Useimmin ulkomaisten tutkijoiden vierailuissa kyse oli praktikum-kurssiin vertautuvasta opetuksesta. Opetus laajensi omia resurssejamme, sillä esimerkiksi professori Janet Adshead oli tanssintutkimuksen erityistuntija ja ryhmäopetuksen lisäksi ohjasi opinnäytetutkimuksia. Aloite hänen vierailustaankin tuli opiskelijaltamme. Opiskelijoilla oli oikeus osallistua useimmille vieraskielisille kursseille, mutta kaikki eivät hyötyneet niistä ja osa saattoi kokea englanninkielisen opetuksen kielellisesti liian työlääksi. Toisaalta kursseista hyötyivät opiskelijat, jotka eivät voineet halutessaankaan osallistua ulkomaiseen vaihtoon, ja vierailut lisäsivät kaikkien valmiuksia vieraskielisen ammattikielen hallintaan. Ulkomaiset vierailut täydensivät kotimaista opetusta, eivät korvanneet sitä.

Opettajavaihto välitti kuvaa opiskelusta ulkomaisissa yliopistoissa, joilla oli suomalaisia tiukemmat toiminnan rajat. Angloamerikkalaisissa maissa lukukausimaksut olivat suuria ja opettajilta vaadittiin tiivistä opintojen ohjaamista, vastinetta rahalle, mutta myös opiskelijat tekivät ennakkotyönsä ja osallistuivat opetukseen säännöllisesti, sillä aika tutkinnon suorittamiseen oli rajattu. Kun suomalaisten opiskelijoiden opintoaika vaihteli kolmesta kymmeneen vuoteen ja opettajia oli opiskelijamäärään verrattuna paljon vähemmän, akateeminen vapaus näytti joskus huonot puolensa. Opettajan piti venyä liian monenlaisten opintojen tukemiseen ja hajottaa omat voimansa. Opiskelijat saattoivat kokeilla eri suuntia päättämättä niistä läheskään kaikkia, joskin monessa tapauksessa laaja tietämys tuki lopullista tavoitetta. Kotimaisista ongelmista vierailut silti muistuttivat lähinnä itseäni: vakinainen opettaja ei voinut vierailijan tavoin rajata työtään omiin aiheisiinsa eikä järjestää henkilökohtaista ohjausta viikoittain, ja luennolle opiskelijoiden eteen oli mentävä silloinkin, kun ennakkotyö oli kärsinyt muiden tehtävien paineista. Toisaalta keskustelut vierailijoiden kanssa purkivat juuri näitä paineita ja lisäsivät mahdollisuuksia keskittyä opetuksessa omiin vahvuuksiin.

Toisaalta moniaineisessa yliopistossa tukea löytyi yhteistyöstä. Helsingin yliopiston muutamat erillislaitokset tukivat teatteritieteen kansainvälisiä yhteyksiä asiantuntemuksellaan ja joissakin tapauksissa erilaisten rahoitusväylien tuntemuksellaan. Pohjoismaisuus oli yliopistossa vahvasti edustettuna, mutta meillä oli myös yhteyksiä Amerikan tutkimukseen, Viron laitokseen ja slaavilaisiin oppiaineisiin sekä antiikin tutkimukseen. Näiden tukemana kykenimme esimerkiksi kutsumaan kesäkouluumme ulkomaisia opiskelijoita, erityisesti Virosta, ja toisaalta varmistamaan opiskelijoiden määrän vierailijoiden luennoilla. Ulkomaisten opiskelijoiden määrän kasvaessa yhteistyötä tarvittiin myös Suomea koskevan vieraskielisen opetuksen järjestämiseen. Pieni oppiaine ei välttämättä saanut näkyvyyttä suuren yliopiston kokonaisuudessa, mutta vastapainona oli mahdollisuus rikastuttaa omaa toimintaa muiden asiantuntemuksella ja joissakin tapauksissa maakohtaisilla vaihto-ohjelmilla ja apurahoilla.

Teatteritiede oli vähän aikaisemmin liittynyt eurooppalaiseen teatterin- ja draamantutkimuksen laitosten yhteiseen Erasmus-verkostoon, jonka jäsenet Amsterdam mukaan lukien tapasivat vuosittain ja vahvistivat kokouksessaan yhteisen budjetin ja samalla opettajavierailuja koskevat päätökset. Törnqvistin Helsingin-vierailu oli ensimmäisiä kertoja, kun hyödynsimme verkoston rahoitusta. Kulujen kattamiseen kuitenkin tarvittiin muitakin lähteitä. Humanistisella alalla opettajavierailut harvoin tuottivat tutkijalle rahallista etua, joten vieras pitää saada kiinnostumaan kohteestaan. Vierailijan tutkimuksen arvostus, kiinnostunut yleisö, oli siihen hyvä keino.

Pohjoismaisten teatteritieteilijöiden väliset yhteydet olivat 1990-luvun alussakin aktiivisia, olimmehan perustaneet järjestön Nordiska teaterforskare jo Tukholman IFTR:n kongressin aikana vuonna 1989 ja järjestäneet sen ensimmäisen kongressin Helsingissä seuraavana vuonna. Pohjoismaisuus silti ylitti maantieteen rajat, ja tässä tapauksessa yhdistävinä tekijöinä olivat Erasmus-verkoston lisäksi Ruotsin ja Norjan merkittävien dramaatikkojen keskeisyys suomalaisessa teatterissa. Useat Erasmus-verkoston puitteissa järjestetyt kurssit liittyivät teemaryhmiin ja kokosivat intensiiviseminaareihin useita opettajia samanaikaisesti. Törnqvist ei ollut mukana noissa ryhmissä. Hänen erityisosaamisensa liittyi ruotsalaiseen draamaan ja sen rinnalla Eugene O’Neillin tuotantoon sekä Ingmar Bergmanin elokuva- ja teatteriohjauksiin.

Törnqvist piti marraskuussa 1991 kaksi luentoa Helsingissä Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen ja Svensk Litteraturin yhteisestä kutsusta. Hän luennoi englanniksi aiheesta ”Strindberg’s Ghost Sonata on Stage and Screen” ja ruotsiksi otsikolla ”Bergman’s Lång Dags Färd mot Natt – och Lars Noréns”. Hänellä oli mukanaan runsaasti havaintoaineistoa kuten Bergmanin ohjausten TV-versioiden videoita, diakuvia ja ääninäytteitä, mikä ei 1990-luvun alussa vielä ollut jokapäiväistä. Vierailu oli siinä määrin merkittävä, että oman ohjelmakopioni liitteenä on Helsingin yliopiston tiedotustoimistolle lähetetty henkilöesittely. Kiinnostusta lisäsi se, että Norénin Eugene O’Neillistä kertova näytelmä Elämää pidempi yö tunnettiin jo meilläkin ja esitettiinkin Kansallisteatterissa seuraavana vuonna. Vierailun rahoitusta oletettavasti myös kevensi luennointi edeltäneinä päivinä Teatterikorkeakoulussa järjestetyssä seminaarissa ”Taiteen ja teatterintutkimuksen kysymyksiä III”.

Olin tavannut Törnqvistin ensimmäisen kerran Kööpenhaminan Strindberg-symposiumissa, ja muistan istuneeni hänen kanssaan saman päivällispöydän ympärillä IFTR:n kongressissa Glasgow’ssa vuonna 1990. Silloin keskustelimme O’Neillista. Erasmus-kokouksetkin pidettiin usein Amsterdamissa ja siis tapasimme niissäkin. Näistä yhteisistä kiinnostuksen kohteista kertoo tapahtuma kesällä 1995, kun Törnqvistin nimi tuli vastaan yllättävällä tavalla.  Meillä oli ensimmäinen kansainvälinen kesäkoulu, missä olin esitellyt omaa tutkimuspaperiani Jouko Turkan ohjaamasta Strindbergin Aavesonaatin esityksestä. Olimme kesäkoulun Helsingin-viikolla kollegojeni kanssa katsomassa teatteriesitystä Koiton salissa ja törmäsimme kadulla Jouko Turkkaan. Tutkimukseni nousi esiin ja Turkka sanoi ohjauksensa liittyneen ”mustaan kirjaan”. Tiesin sen tarkoittavan Egil Törnqvistin laajaa Bergmanin ohjaaman Aavesonaatin analyysia. Tapaaminen oli itselleni kiinnostavaa, sillä yksi tulkinnoistani oli ollut, että Turkan ohjaus oli eräänlainen uhmakas vastine Bergmanin kiitetylle tulkinnalle. Olin huomannut Helsingin Kaupunginteatterin pääkirjan lopusta parin sanan lyijykynämerkinnän ja liittänyt sen Törnqvistin mustakantiseen kirjaan.

*

Törnqvistin vierailu osoittaa yhteyden laajempaan verkostoon, josta saatoimme poimia kiinnostavien tapahtumien toteuttamiseen aineellista ja henkistä tukea. Edellytyksenä oli tietoisuus toimintamme yleisestä kehyksestä, strategiasta, jonka toteuttamisen käytännön ohjeina olivat tutkintovaatimukset ja -tavoitteet. Oppiaineen vakinainen budjetti ei venynyt koskemaan ulkomaisten vierailujen kustannuksia, ne oli katettava muuten, mutta yliopisto tarjosi ennakkoluulottoman ympäristön ohjelman toteuttamiselle. Eri osapuolien oli jaettava kiinnostus yhteistä aihetta kohtaan.