Keskusteluja arkiston kanssa

A researcher retires

I retired at the end of December 2007, and I remember a sense of freedom accompanying this change. I was not going to stop working, even though I relinquished my position. Other tasks had often pushed aside my research, and in the years that followed, I would have time to finesse those unfinished articles and fill in and finish off all the neglected research projects that I had been unable to finish due to being busy with my day job. In part, my expectations were fulfilled, but my enthusiasm for new projects did not die down and the number of half-finished projects has remained constant despite me finishing up others. It also became apparent that after having fully served my term as a Professor, I was still expected to contribute to the life of the department from time to time.

The shelves in my study are stacked materials that remain unfinished. It is much harder to let go of writing than the work associated with my professorship, and the pile keeps pushing that break-up further into the future. I assume that nature will solve this conundrum and not everything will need to be quite finished.

Jäin eläkkeelle joulukuun lopussa vuonna 2007. Silloin uuden vuoden aattona iltakuudelta kokosin työhuoneestani viimeiset omat tavarani ja vein avaimet minua monin tavoin auttaneille vahtimestareille. Siirryimme lähimmän työtoverini kanssa nostamaan lasilliset (tai parit) tulevan muutoksen merkeissä, sen jälkeen vein tavarat kotiin ja lähdimme mieheni kanssa ystävien luo ottamaan vastaan uutta vuotta. Muistan kokeneeni muutoksen vapauttavana, mutta en ollut ehtinyt miettiä ohjelmaa tuleville vuosille. Osoittautui ettei siihen ollut tarvettakaan, sillä valmiina odottamassa oli monenlaisia tehtäviä. Kuitenkin arvelin, että tulevina vuosina voisin keskittyä asioihin entistä rauhallisemmin.

Olisin voinut jäädä eläkkeelle jo kolme vuotta aikaisemmin tai viipyä vielä kaksi vuotta professorina. Lähtöaika tuntui sopivalta, sillä en aikonut jättää työtä, vaikka luovuinkin asemasta; oma tutkimus oli usein jäänyt muiden tehtävien jalkoihin, ja seuraavina vuosina olisi aikaa täydentää ja viimeistellä päivätyön aikana kesken jääneet tai vain osittain julkaistut tutkimushankkeet ja viimeistelyä kaipaavat artikkelit. Toivoin myös voivani rajata työnteon kohtuulliseen viikkotuntimäärään. Osin toivomukset onnistuivat, mutta kiinnostus uusia aiheita kohtaan ei laimentunut ja keskeneräisten hankkeiden määrä on pysynyt valmistuneista huolimatta lähes ennallaan. Osoittautui myös, että täysinpalvelleen professorin odotettiin edelleen osallistuvan erilaisiin asiantuntijatehtäviin.

Eläkevuosien ensimmäiset selkeät muistikuvat ja arkistolähteet ovat vuoden 2008 helmikuun lopulta, sopivasti karkauspäivältä, kun pidin jäähyväisluennon. Sen otsikko Eläköön kansanteatteri! kohdistui keskeiseen näkökulmaan menneiden vuosikymmenten tutkimuksissani ja kiinnostuksen kohteissani. Aihepiirin vetovoima ei päättynyt luentoon, sillä selvittäessäni nyt arkistoani ja kesken jääneitä tutkimussuunnitelmia aineisto on noussut uudelleen esiin ja mahdollisesti nousee pöydällenikin. Populaarin, kansanteatterin ja poliittisen teatterin rajankäynnin pohtiminen on ajankohtaistunut viime aikojen yhteiskunnallisten tapahtumien vuoksi.

Arkistoimani jäähyväiskirje opiskelijoille puolestaan kuvaa lähtemisen haikeutta. Kirjoitin, että ”kun tulevassa keskityn entistä enemmän omiin tutkimuksiini ja ennen pitkää vain niiden muistelemiseen, kuluneet vuodet ovat mielessäni suurena rikkautena ja energian lähteenä.” Näin on tapahtunut, mutta siirtyminen vapaaksi tutkijaksi ei ollut niin yksinäistä kuin luulin. Yhteydet opiskelijoihin ja nuorempiin tutkijoihin ovat osin säilyneet, ja vaikka virallinen kanssakäyminen kollegoiden kanssa on harventunut, monet yhteydet ovat edelleen aktiivisia.

Teatteri on materiaalisuutensa lisäksi hyvin yhteisöllinen taidemuoto, jolla on kiinteä yhteys omaan aikaansa. Vaikka yksittäisen teatterintutkijan edustamat suuret linjat ja erikoisalueet saattavat pysyä melko samanlaisina, aiheet ja lähestymistavat yleensä heijastavat tutkimusaikaa. Aktiivitutkija – eläkkeelläkin – on osa yhteiskunnan muutosta, ja omalla kohdallani se näkyi muutamina uusina kiinnostuksen kohteina. Niihin kuuluivat pakolaisuutta koskevat esitykset.

Muutama vuosi eläkkeelle siirtymiseni jälkeen pakolaisuus nousi aikaisempaa vahvemmin esiin koko Euroopassa, ja myös teatterit reagoivat muutokseen. Olimme mieheni kanssa Suomen Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Paperiankkuri-esityksen ensi-illassa vuonna 2011 ja vaikutuin aiheesta viimeistään silloin. Ensimmäinen pakolaisuutta koskeva oma julkaisuni tarkasteli tuota esitystä ja ilmestyi Nordic Theatre Studies -lehdessä neljä vuotta myöhemmin. Samana vuonna pakolaisuus ja sitä koskeva keskustelu laajenivat merkittävästi, samoin omien tutkimuksieni kohteeksi nousseiden esitysten lukumäärä, verkostoiduin muiden tutkijoiden kanssa ja aihe jäi pysyvän kiinnostukseni kohteeksi. Laajin tutkimusartikkelini ilmestyi vuonna 2023 Yana Meerzonin ja Steve Wilmerin toimittamassa teoksessa Handbook on Theatre and Migration. Esittelin aihetta koskevaa tutkimustani myös kansainvälisessä kongressissa ja kirjoitin esityksistä julkaisuun European Stages sekä Kanavaan. Viimeisin pakolaisuutta tarkastelevaa teatteriesitystä koskeva tekstini ilmestyy syksyllä 2024 Marja Silden toimittamassa artikkelikokoelmassa Sota satuttaa.

Eläkkeellä vapauduin tarpeesta keskittää kirjoittamista vertaisarvioituihin tutkimusjulkaisuihin, vaikka olinkin tehnyt emeritasopimuksen ja olin osaltani kartuttamassa oppiaineeni tilastoa. Käytin aikaani myös vapaamuotoiseen kirjoittamiseen mieleenpainuvista teatterikokemuksista, mutta en halunnut palata 1980-luvun tapaan teatterikriitikoksi. Sen sijaan lähetin kirjoituksia tärkeiksi kokemistani aiheista Kanavaan ja New Yorkin City Universityn julkaisuun European Stages, jälkimmäiseen 2010-luvun ajan lähes vuosittain. Nämä työt olivat virkistäviä vastapainona laajoille historiateoksille Näyttelijänä Suomessa (2013) ja Suomen Kansallisteatteri ristipaineissa (2019) sekä kurinalaisuutta vaativille suomennostöille.

Pohjoismaiset yliopistot näyttävät (toisin kuin nyt) panostaneen vuoden 2010 ympärillä teatterintutkijoiden rekrytointiin, sillä muutaman vuoden sisällä kirjoitin Ruotsin, Norjan ja Suomen viranhakijoiden pätevyyttä arvioivan lausunnon seitsemän eri kertaa. Puolet arvioista koskivat yksittäisen henkilön pätevyyttä aikaisempaa korkeampaan tehtävään omassa yliopistossaan, toinen puoli liittyi virkojen täyttämiseen ja arvioitavia oli useita. Samoihin vuosiin sisältyi osallistumiseni Teatterikorkeakoulun laadunjärjestysjärjestelmän auditointiryhmään. Työ alkoi syksyllä 2009, ja esitys laadunvarmistusjärjestelmän kriteerien täyttymisestä allekirjoitettiin maliskuun 2010 lopulla. Olin viimeisenä professorivuonna ollut valmistelemassa oman laitoksemme laadunvarmistustyötä ja toiminut johtajana oman auditointimme aikana, joten lähestyminen nyt prosessia vastakkaisesta näkökulmasta oli kiinnostavaa, varsinkin kun Teatterikorkeakoulu oli valmistanut oman osuutensa hyvin ja tulos oli positiivinen.

Vuosituhannen alkukymmenen laadunvarmistuksen vertaaminen 1990-luvun taitteen ensimmäisiin kokemuksiini yliopiston opetuksesta ja hallinnosta kertoo merkittävästä järjestelmällisyyden lisääntymisestä ja kiinnostuksesta toimintatapojen kehittämistä kohtaan. Muistan ensimmäisiltä työvuosiltani opiskelijoiden ”palautteen”, jonka saimme lukea Ylioppilaslehdestä. Säännöllistä suoraa palautetta varten ei ollut erityisiä kanavia. Opiskelijaryhmä oli vieraillut eri oppiaineiden luennoilla, ja todennäköisesti joku opettaja saattoi hermostuakin lukiessaan lehdestä luentoaan koskevia kommentteja. Omalta osaltani muistan opiskelija-auditoijien huomioineen tapani kohdentaa tiukan katseen opiskelijaan, joka ryhtyy luennolla juttelemaan naapureidensa kanssa; kehuja ei ole jäänyt mieleen. Noiden vuosien jälkeen palautteiden kokoaminen vähitellen muodostui normaaliksi toiminnaksi ja hyödylliseksi opetuksen kehittämisen välineeksi.

Uskon että eläkkeelle siirtyneet tutkijat arvostavat itseni tavoin erityisen paljon mahdollisuutta valita vapaasti ohjelmansa ja monen haluavan jatkaa tutkimustyötä mutta kiireettömässä tahdissa. Se kuitenkin edellyttää kykyä sanoa välillä ei, ja ainakin itse opin tuon taidon vasta ensimmäisen vuosikymmenen lopulla. Viime vuosina suuret kirjahankkeet eivät enää ole olleet synnyttämässä paineita, ja olen voinut suunnata kiinnostuksen erilaisiin rajattuihin kohteisiin, mikä näkyy julkaisujen kirjona. Vuonna 2023 kirjoituksiani ilmestyi Kanavassa kaksi: artikkeli ”Pakolaisuutta omalla äänellä” ja Ralf Långbackan uraa tarkasteleva muistokirjoitus. Professori Henry Baconin uraa muistelin Tiedeakatemian vuosikirjassa. Artikkeli Meerzonin ja Wilmerin teoksessa on otsikoitu ”The Finnish National Theatre, Refugees, and Equality”.  Keväällä 2024 ilmestyi julkaisussa Nordic Theatre Studies artikkelini “When Contextual Events Become Central to Fiction: Theatre, Europe in Chaos, and the Finnish Winter War”. Kuuden suomalaisen teatteriohjaajan esittely sisältyy kesällä ilmestyvään teokseen The Cambridge Encyclopaedia of Stage Directors and Directing, ja syksyllä ilmestyvässä teoksessa Sota satuttaa on kaksi aiheeseen liittyvää artikkeliani. Heinäkuussa ilmestyy Viron ja Suomen teatteriyhteyksiä koskeva laaja teos Vieraita näyttämöllä – Suomen ja Viron teatteri- ja tanssisuhteet, jossa on artikkelini ja pari lyhyttä katsaustani. ”Coriolanus poliittisena kannanottona” on julkaisuprosessissa, ja 1930-luvun teatteritaistoja tarkasteleva kooste etsii kustantajaa. Parhaillaan työn alla (blogikirjoitusten ohessa) on arvostelu Shakespeare-esityksiä koskevasta kirjasta pohjoismaiseen ammattilehteen.

Edelleen työhuoneen hyllyllä on pino aineistokokoelmia ja niitä käsitteleviä kongressiesitelmiä, luentomateriaaleja tai kesken jääneitä artikkelitekstejä. Kirjoittamisesta on paljon vaikeampi luopua kuin aikanaan professorin tehtävästä, ja pino pitkittää tuota eroa. Oletan että luonto ratkaisee ongelman eikä kaikkea tarvitse saada valmiiksi.