Keskusteluja arkiston kanssa

Travelling opens up the mind and unites us

As a professor of theatre studies, you cannot restrict your work to your home institution: as well as forging connections in your native country, you must follow the development of your discipline beyond your borders. Keeping abreast with what is happening elsewhere enriches your own research and thus teaching, but as a researcher immersed in national culture, you are also encouraged to promote your national cultural expertise abroad.

Places that have stood out to me in my own work include the Baltic countries, especially Estonia, and the Nordic countries, notably Sweden. I appreciated these two countries for their community spirit and ability to cooperate. My other contacts were formed as part of my wider networking efforts, particularly within the discipline’s global organisation the International Federation for Theatre Research (IFTR). During the 1989 IFTR conference in Stockholm, a Nordic organisation was formed: Nordiska teaterforskare. After the next IFTR conference, we were invited to join the extensive European Erasmus network. Through Erasmus, our department collaborated with many European universities, especially in Germany, France, United Kingdom, Ireland, and Greece. Thanks to these contacts our students and young researchers also got a taste of internationalisation. IFTR became an umbrella for me and the entire discipline, and alongside representatives of the Baltic, Nordic, and European network, we encountered researchers from other continents, notably American researchers who taught at our departmental summer school.

Teatteritieteen tapaisen pienen oppiaineen professori ei voi rajata toimintaansa oman laitoksen piiriin, ja kotimaisten yhteyksien rinnalla on seurattava alan kehitystä rajojen ulkopuolella. Siitä hyötyvät oma tutkimus ja sen kautta opetus, mutta kansallista kulttuuria edustavan alan tutkijan voidaan myös edellyttää edistävän maansa tuntemusta ulkomailla. Työhön liittyvillä matkoilla tutustuminen eri maiden nähtävyyksiin jää yleensä vähäiseksi, kollegat sen sijaan eri tavalla tutuiksi kuin postin tai tietoyhteyksien kautta kommunikoitaessa.

Kansainvälisessä toiminnassa erilaiset tavoitteet limittyvät; yksi johtaa toiseen ja kolmanteenkin, usein myös pysyviin yhteyksiin. Omassa työssäni yksittäisistä maista ovat erottuneet Baltian maat, erityisesti Viro, ja Pohjoismaat, erityisesti Ruotsi. Olen arvostanut niissä näkemääni yhteisöllisyyttä ja yhteistoimintakykyä. Muut yhteyteni ovat liittyneet laajempaan verkostoitumiseen ja erityisesti alan maailmanjärjestöön International Federation for Theatre Research (IFTR), jonka yhteydessä usein tapasivat myös kansalliset ja alueelliset järjestöt. Sen kongressissa Tukholmassa vuonna 1989 perustettiin pohjoismainen Nordiska teaterforskare. Seuraavan IFTR:n kokouksen jälkeen meidät kutsuttiin mukaan laajaan eurooppalaiseen Erasmus-verkostoon, jonka piirissä oppiaineemme rakensi yhteydet useisiin eurooppalaisiin yliopistolaitoksiin, erityisesti Saksaan, Ranskaan, Britanniaan, Irlantiin ja Kreikkaan. Näiden kaikkien ansiosta myös opiskelijamme ja nuoret tutkijat saivat tuntuman kansainvälisyyteen. IFTR muodostui itselleni ja koko oppiaineellemme sateenvarjoksi, jonka piirissä kohtasimme Baltian, Pohjoismaiden ja eurooppalaisen verkoston edustajien lisäksi tutkijoita muista maanosista, erityisesti Yhdysvalloista.

Huomaan osallistuneeni IFTR:n kongressiin lähes vuosittain ja ainakin kerran kaikissa maanosissa, mikä on luonnollista siksikin, että olin lähes koko professorikauteni ajan järjestön hallituksessa. Virkavuosinani väliin jäi vain yksi Intiassa pidetty kongressi. Eläkkeelle siirryttyänikin olin koronavuosiin saakka mukana melko säännöllisesti, sillä omat tutkimusintressini kotimaisista aiheista huolimatta edellyttivät laajempaa alan tutkimuskentän tuntemusta. Samasta syystä osallistuin virkavuosina usein amerikkalaisen järjestön American Society for Theatre Research (ASTR) syksyisin pidettävään kongressiin, jonka ohjelma oli tiivis ja mahdollisti muutamassa päivässä tutkimusalan tilanteen päivittämisen.

Keväällä 2024 julkaistiin yhden alamme keskeisimpiin vaikuttajiin kuuluvan professorin Marvin Carlsonin teatterikokemuksia koskeva kirja 10,000+ Nights: Memories of the Theatre Before the Plague, 2011–2019 (lukumäärä todella tarkoittaa Carlsonin näkemiä teatteriesityksiä), jonka julkistamista ja Carlsonin haastattelua kotiyliopistossa keväällä 2024 oli mahdollista seurata netissä. Oli mielenkiintoista havaita, kuinka samanlaiselta tuntui oman suomalaisen teatteritieteemme tilanne 1990-luvun taitteessa tapahtuneen alan murroksen jälkeen. Carlson oli meille tuttu, mutta myös keskustelussa mainittujen henkilöiden joukossa Erika Fischer-Lichte ja Freddie Rokem. Odotan myös kirjaa ja mahdollisia muistikuvia hänen lukuisista Suomessa näkemistään esityksistä. Carlsonin Suomi-yhteydet syntyivät IFTR:n kongressien kautta.

IFTR on ollut yhtä lailla oppiaineen kuin omasta näkökulmastani erityisen merkittävä keskusteluympäristö, sillä järjestön piirissä käynnistyi Tukholman vuoden 1989 kongressin jälkeen ja vaikutuksesta erityisten työryhmien perustaminen. Ne toimivat kongressien yhteydessä, joskus myös väliaikoina, ja esitelmien sijaan tapaamisissa keskusteltiin kaikille ennakkoon lähetetyistä tutkimuspapereista sekä aiheiden sijasta tutkijan käyttämistä menetelmistä. Tavoitteenani oli, että väitöskirjatutkijat liittyvät omalle tutkimukselleen läheiseen työryhmään. Työryhmien esimerkkinä olivat ainakin osin ASTR:n keskusteluryhmät, joskin työryhmien kehittämä malli palautui takaisin uudeksi toimintatavaksi ASTR:n piirissä. Oman kesäkoulumme rakenne oli työryhmien suora kopio, mikä on sikälikin luonnollista, että kaikki vakinaiset kesäkoulun ohjaajat olivat aktiivisia myös IFTR:n piirissä ja sen työryhmissä.

Erityisen kiinnostaviin kongresseihini kuului Etelä-Afrikan Stellenbosch viimeisenä professorivuotenani 2007. Se oli myös viimeinen kokoukseni IFTR:n hallituksessa, missä jälkeeni jatkoi Hanna Korsberg. Seuraavana vuonna hänet valittiin myös professoriksi. Etelä-Afrikassa näin tavallista enemmän ympäristöäkin, sillä matkustimme mieheni kanssa ennen kongressia eteläisen Afrikan teatterifestivaalille Grahamtowniin ja majoituimme siellä samaan pieneen hotelliin johannesburgilaisen televisioryhmän kanssa. Kongressiin osallistunut Outi Lahtinen kirjoitti esityksistä Teatteri-lehteen. Pitkien etäisyyksien maassa meille suositeltiin liikkumiseen vain lentoja ja erityisiä busseja, mikä olisi merkinnyt Stellenboschiin siirryttäessä lähtöä matkaan aamuyöllä. Kärsin myös pahoista selkäkivuista, ja siksi päädyimme suomalaisittain halpoihin taksikuljetuksiin. Pääsin tutustumaan kauniisiin maisemiin ja maan fysioterapeutteihin pysähtyessämme muutaman päivän ajaksi Garden Routen rantakaupungeissa. Päätellen raportistani matka-apurahan myöntäneelle yliopiston kanslerille lepo oli muutenkin tarpeellista. Viimeisen professorivuoteni aikana valmistuneiden maistereiden määrä ylitti sisäänoton määrän ja lisäksi valmistui yksi lisensiaattitutkinto. Kaksi tohtoria puolusti onnistuneesti väitöskirjaansa, ja kaksi väitöskirjaa valmistui esitarkastukseen. Kiireen vuoksi olin joutunut unohtamaan kongressia varten suunnittelemani afrikkalaista draamaa koskevan uuden tutkimusaiheen ja esittelin työryhmässä Wuolijoen ja Brechtin yhteisen Puntila-näytelmän vaiheita koskevaa tutkimustani.

Vuoden 2007 kiireisiin vaikutti myös se, että toimin laitoksemme johtajan Heta Pyrhösen tutkimusvapaan vuoksi syksyn ajan laitoksen johdossa ja syksyyn sisältyi yliopiston auditointi. Ulkomaanmatkojakin olen tilastoinut kymmenkunta. Teimme Kreikkaan edellisen vuoden kongressin järjestäneiden opiskelijoiden kanssa opintomatkan, johon saivat osallistua muutkin opiskelijat maksamalla oman lentonsa. Ateenassa istuin iltaisin nettikahvilassa suunnittelemassa Yhdysvalloissa olleen Janelle Reineltin kanssa kolmen yliopiston (lisäksemme Warwick ja Amsterdam) yhteistä Erasmus Mundus -ohjelmaa. Useat vuoden matkoista liittyivät tuohon suunnitelmaan, jonka eteneminen osaltamme pysähtyi (vaikka olin työstänyt sitä myös yliopiston keskushallinnon kanssa) loppuvaiheessa oman tiedekuntamme johtoon. Ensimmäisestä vaiheesta jatkoon päässyt ohjelma edellytti vähintään kolmea jäsentä, ja vetäytymisemme olisi merkinnyt kahden muunkin tien katkeamista. Hakemus piti jättää pian matkamme jälkeen, ja Ateenan-viikon aikana siirsimme Suomen-osuuden Tampereen yliopistoon, missä professorina toimi oma tohtorimme Hanna Suutela. Halusin kuitenkin, että Helsingin teatteritiede on opetuksellisesti tasa-arvoinen partneri, ja lopulta ohjelma myös hyväksyttiin kaikkien eurooppalaisten hakijoiden joukosta tuossa muodossa. Joitakin vuosia myöhemmin ohjelma siirtyi kokonaan Helsinkiin. Viimeiseen virkavuoteeni liittyi myös yksityinen mutta oppiaineeseemme liittyvä matka San Franciscoon ja edelleen Berkeleyin ystäväni, kollegani ja kesäkoulumme opettajan Janelle Reineltin syntymäpäiville. Vuosia myöhemmin Janelle valittiin yliopistomme kunniatohtoriksi. Yövyin kesäkoulumme toisen opettajan Freddie Rokemin vaimonsa Galitin kanssa vuokraamassa talossa ja nautin syntymäpäiväjuhlassa perheenjäsenten ja paikallisten kollegojen seurassa päivänsankarin vaiheita kuvaavista hilpeistä puheista. Janelle ja Freddie olivat Steve Wilmerin kanssa osallistuneet vuosi aikaisemmin omiin syntymäpäiväjuhliini Helsingissä.

Useat kongressit liittyivät kiinteästi omiin tutkimushankkeisiini.

Eläkkeelle jäämisen jälkeen osallistumiseni kansainvälisiin tapahtumiin on perustunut henkilökohtaisiin tutkimushankkeisiini ja parin vielä ohjaamani väitöskirjatyön aiheisiin. Esimerkiksi Tukholmassa 2016 puhuin kansallisteatterin tutkimusta koskevista näkökulmista ja 2018 Belgradissa Kansallisteatterin pakolaisesityksistä. Edellinen oli alkuversio Suomen Kansallisteatterin Kai Savolan johtajakautta koskevan kirjan johdannosta, jälkimmäisestä aiheesta syntyi useita englanniksi julkaistuja artikkeleita. Omaan käynnissä olevaan tutkimukseen liittyi myös Suomen Kansallisteatterin Shakespeare-esityksiä koskeva tutkimusesittely Kingstonin yliopistossa 2015. Tänä vuonna ilmestyvään Viron ja Suomen teatteriyhteyksiä koskevaan kirjaan on viime vuosina liittynyt useita yhteisiä seminaareja Helsingissä ja Tartossa. Kaikissa kansainvälisissä yhteyksissä taustana on ajatus, että aktiivisen tutkijan on tiedettävä, mitä maailmalla tapahtuu, sillä rajat eivät pysäytä tai rajoita tiedon liikkumista.

Kansainvälinen toiminta on vuorovaikutusta. Se auttaa tiivistämään oman viestin muiden ymmärrettäväksi ja näkemään oma toiminta muiden silmin. Suomalainen teatteri on rakentunut yhteydessä kansainvälisiin virtauksiin, ja noiden virtausten tunteminen auttaa asettamaan tapahtumat paikallista laajempaan kontekstiin. Oman kokemukseni mukaan teatterintutkijat ovat kansainvälisissä yhteyksissä keskustelleet erityisesti tutkimusmenetelmistä ja lähestymistavoista, jotka ainakin länsimaissa ovat paljolti yhteisiä, mutta yhtä kiinnostavaa on ollut vertaileva tutkimus, esimerkiksi se miten tietyt teokset tai ilmiöt toteutuvat eri maissa. Kansainvälisissä tapahtumissa olemme voineet tehdä tunnetuksi omaa kulttuuriamme yhtä lailla keskustelua synnyttäneillä tutkimusesittelyillä kuin kutsumalla muut esittelemään omia tutkimuksiaan, vieraiksi ja tutustujiksi. Itselleni on myös ollut tärkeätä, että kansainväliset yhteydet ovat lisänneet mahdollisuuksia omaa alaa koskevaan kriittiseen keskusteluun ilman keskinäisiä riippuvuussuhteita.