Keskusteluja arkiston kanssa

Kun yliopistossa siirryttiin arvioimaan henkilökunnan työtä kehityskeskusteluissa, perinteinen tehtävien jakautuminen tuli entistä näkyvämmäksi ja opetuksen, tutkimuksen ja hallinnon rinnalla tarkastelun kohteeksi nousi yhteiskunnalliseksi vaikuttamiseksi kutsuttu alue. Tarkempi määrittely on hankalaa, eikä se arkistoaineistoja selatessani tarkennu kovinkaan hyvin. Epäilemättä tehtävät vaihtelevat paljon oppialan ja henkilön mukaan, mutta huomaan myös vaikeaksi määritellä rajapinta yksityisen toiminnan ja työtehtävien välillä.  Joka tapauksessa kuljettiin vapauden ja vastuun välimaastossa ja toiminta liittyi tiedon välittämiseen oman yliopistouran edistämisen sijaan.

Juhlapuhe Porin Teatterissa merkitsi paluuta vanhaan kotikaupunkiin.

Teatteritieteilijän yhteiskunnalliseen toiminta-alueeseen kuuluu luonnollisesti teatterikenttä. Puheessani juhlakirjani julkistamistilaisuudessa vuonna 2001 kerroin kokevani, ”ettei vain teatteritiede halua kuulua teatterikenttään vaan tunne on kahdensuuntainen, teatterikenttäkin hyväksyy meidät osakseen”. Käytännön yhteistyöstä teatterikentän kanssa löytyy erilaisia dokumentteja. Arvostan myös suuresti Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliiton vuonna 2001 myöntämää kultaista kunniamerkkiä.

Osallistuminen teatterialan juhlatapahtumiin on muistuttanut oman työni perustarkoituksesta. Opetuksen ja tutkimuksen ydin on liittynyt teatteriin sen eri muodoissa. Useissa juhlissa olin saanut tehtäväksi pitää juhlapuheen tai tervehdyksen, ja niiden yhteydessä mieleen oli myös palautunut muistikuvia aikaisemmista teatterikokemuksista.

Porin Teatterin 70-vuotisjuhla vuonna 2001 oli paluuta omaankin menneeseen, olinhan aikanaan kymmenen vuoden ajan nähnyt jokseenkin kaikki teatterin esitykset ja ollut mukana järjestämässä suomalaisen teatterin 100-vuotisjuhlaa Porin Teatterissa vuonna 1972. Kaupungin teatteritoiminnalla oli 1930-luvun järjestäytymistä syvemmät juuret, sillä Suomalainen Teatteri oli aloittanut toimintansa kiertueella Porissa. Puheeni 70-vuotisjuhlassa näyttää kuvanneen menneitä teatterivuosia varsinaista kohdetta laajemmin ja meidän katsojienkin näkökulmasta.

Juhlapuheen kirjoittaminen Suomen Kansallisteatterin näyttelijäyhdistyksen satavuotisjuhlaan vuonna 2010 palautti mieleeni lähihistoriaa etäisempiä teatterikokemuksia, kun 1950-luvulla yhtä lailla luokkaretken, partiojuhlan ja valtakunnallisen voimistelutapahtuman ohjelmiin kuului käynti Kansallisteatterissa. Näin silloin Shakespearen Myrskyn, muistikuvani mukaan permannon aitiosta, mutta myös koululaiselle yllättävän valinnan, puolalaisen naturalistisen draaman Korpit, jonka synnyttämää ahdistusta helpotti etäisyys toiselta parvelta. Puheeni vakuutti, että teatterilla oli ollut nuorille katsojille merkitystä, sillä pystyin edelleen palauttamaan mieleen joidenkin näyttelijöiden hahmon yksittäisissä näyttämökohtauksissa. Osallistuminen juhlaan oli etuoikeus ja teatterihistorioitsijalle nostalginen kokemus, sillä oli vaikuttavaa nähdä ympärillä konkreettisesti eri aikoina hienoja teatterikokemuksia tarjonneita taiteilijoita.

Rauman Kaupunginteatterin täyttäessä 70 vuotta paikallisuus osoitti voimansa. Juhlanäytelmänä oli Tapio Koivukarin ja Sakari Kirjavaisen Luodetuulen maa, jonka vaikuttavuus on luettavissa arkistoon tallentuneesta juhlapuheestani. Rannikkokaupungin henki oli itselleni läheinen, samoin yleisön jokapäiväistä elämää koskettava teatteri.

Teatteriyhteyksiin ja professorin ”neljänteen tehtävään” luen myös osallistumisen erilaisiin arviointeihin, kuten Vuoden teatterin valintaan muutaman kerran. Vuonna 2001 olin raadin jäsenen, kun Vuoden teatteriksi valittiin Wasa Teater ja erityismaininnan sai Q-teatteri. Vuonna 2005 valitsijatoimikunnan puheenjohtajana sain julkistaa Q-teatterin valinnan, ja kunniamaininnan sai Unga Teatern. Museoalan laatupalkintoraatiin osallistuin vuonna 2001, ja arkistoni perusteella tiedän, että meille valitsijoille järjestettiin tehtävään erityinen koulutuspäivä.

Laajimpana näiden jury-luonteisten tehtävien joukkoon kuuluu osallistuminen Baltian maiden teatterifestivaalin palkinnoista vastaavaan ryhmään ja suppeimpana vuoden 2010 Helsingin yliopiston Humanistisen tiedekunnan gradupalkinnon saajan valitseminen. Edellinen oli usean päivän tiivis esitysten ja keskustelujen sarja, Jälkimmäinen välittyi kiintoisana mahdollisuutena tutustua eri aineiden parhaisiin tutkielmiin. Tärkeäksi kokemastani tehtävästä jäi pieni varjokin, sillä mielestäni useiden laudaturien joukosta parhaaksi valittu ansiokas työ palkittiin aivan liian pienellä apurahalla. Siihen halusin korjauksen.

Näkyvimmät esiintymiset professorina sijoittuivat suuriin vuosittaisiin kulttuuritapahtumiin. Vanhan kirjallisuuden päivät Vammalassa on vuosittainen tapahtuma, johon usein osallistuin kuulijana ja ostamalla kirjoja. Vuonna 2001 olin yksi puhujista, otsikkonani ”Tulenkantajat ja teatteri”. Kaksi muuta ryhmän puhujaa olivat Waltarista puhunut professori Panu Rajala ja teologian tohtori ja myöhempi arkkipiispa Kari Mäkinen, joka puhui Olavi Paavolaisen suhteesta uskontoon. Hänen nimensä olen usein myös nähnyt teatterikritiikkejä tutkiessani.

Aika monet tapahtumat sijoittuivat kesäaikaan ja kiinnostivat itseäni yleisönäkin. Esimerkiksi Eino Salmelainen -seminaari Ikaalisissa elokuussa 1993 ajoittui väitöskirjani ilmestymistä seuraavaan vuoteen. Yleisöä oli runsaasti, ja tapahtumasta kirjoitettiin myös muutamissa ajan lehdissä. Volter Kilpi Kustavissa -kirjallisuusviikon luentoni ”Puoli vuosisataa kansallisella näyttämöllä 1903–1949” vuonna 2008 tarkasteli Kansallisteatterin näyttelijän Eero Kilven uraa ja taiteellista toimintaa.

Luennot kansalais- ja työväenopistoissa voi nähdä sivutyönäkin, niistähän maksettiin, ainakin jos kurssit eivät olleet yhteistyötä oppiaineen kanssa ja osanottajat osin omia oppilaita. Silti olen pitänyt niitä enemmän professorin ”neljäntenä tehtävänä”, mahdollisuutena lisätä yleistä tietoa teatterista ja sen tutkimuksesta. Kohdallani luennot ajoittuvat yliopistoaikani alkuvuosiin, kun teatterintutkijoita oli vielä vähän ja luennoitsijoista pulaa, tai kohdistuivat omiin tutkimuskohteisiini. Kaikissa tapauksissa ne olivat kertaluonteisia, vierailuja kursseilla tai vakinaisen opettajan tunneilla.

Mieleen ovat erityisesti jääneet kesätapahtumat Hauholla 2001 ja 2006, Hämäläisjuhla Tampereen kaupunginkirjastossa 2001 ja Wuolijoki-päivät Kymenlaakson kesäyliopistossa 2001. Vuosituhannen alun tilaisuudet liittyivät juuri ilmestyneeseen kirjaani ja sijoittuivat virkavapausvuoteen Suomen Akatemian varttuneena tutkijana. Vuonna 2005 avasimme Teatterikahvilan Jyväskylän Kaupunginteatterissa ohjaaja Mikko Roihan kanssa keskustelemalla ”rakkaudesta Hella Wuolijoen näytelmissä”. Teatterin ohjelmassa oli Juurakon Hulda, ei kuitenkaan Roihan ohjauksena. Arkistoni käsikirjoituksen mukaan viittasin omassa alustuksessani Roihan aikaisempaan Kirjurinluodon kesäteatterin Niskavuoren naisten ohjaukseen, josta mieleeni on jäänyt rakkaus-teemaa hyödyntänyt espanjalainen musiikki ja tanssi. Wuolijoki-tapahtumiin kuului myös Lahden kaupunginkirjaston yleisökeskustelu, jota alustimme Miika Murasen kanssa ennen hänen ohjaamansa Niskavuoren naisten esitystä.

Nytkin vuorelle piti nousta kävellen, ja auringon laskiessa kuuntelimme kalliolla istuen Mari Palon ja Tomi Metsäkedon laulua Jukka Nykäsen pianosäestyksellä. Kokemus toi tutkijan mieleeni yhteyden kahden dramaatikon näytelmään Puntilan isäntä ja hänen renkinsä Matti ja sen loppukohtaukseen, jonka liitän sekä Hiidenvuoren maisemiin että Hattelmalan harjuun Hämeenlinnan vieressä – ja siis Bertolt Brechtin kesänviettoon. Kokemus sai minut myöhemmin lukemaan loppukohtausta maisemat mielessä ja sen perusteella erottamaan kirjailijoiden kädenjäljen: Brecht ei tiettävästi käynyt Hattelmalan harjulla, ja repliikeistä voi erottaa Hiidenvuoren ja Hattelmalan maisemat.

Erkki Wuolijoen isännöimän Wuolijoen talon sali muistutti huomattavan paljon Niskavuoren naisten kantaesityksen valokuvia, mikä on luonnollistakin, sillä ohjaaja – ja kenties kirjailijakin – oli käyttänyt sitä mallina. Fakta ja fiktio ovat kaksi eri asiaa, mutta katsoja ei voi välttyä niiden limittymisestä omissa tulkinnoissaan.

Wuolijokea koskeva arkistoaineisto muistuttaa, että kirjailija oli syntynyt Virossa ja kiinnostus häntä kohtaan ylitti maamme rajat. Latvian Kansallisteatterin esittäessä Niskavuoren nuoren emännän vierailin Riiassa Suomen lähetystössä luennoimassa. Tuglas-seura on suomalainen, mutta siellä pidetty luento puolestaan liittyi kiinteästi Viroon. Maantieteellisesti kauimmas ulottui Erkki Tuomiojan isoäidistään ja tämän sisaresta kirjoittaman kirjan Häivähdys punaista esittely Intian Helsingin suurlähetystössä, kun kirjan Intiassa ilmestynyt käännös julkaistiin.

Juhlien, kesätapahtumien, luentojen ja arviointien rinnalla teatteritieteen professorin ”neljänteen tehtävään” luen jäsenyyden eri teattereiden ja järjestöjen hallituksissa ja asiantuntijatehtävissä, mikä on aktiiviselle tutkijalle osin ongelmallinen asema – mutta siinä määrin julkinen, että mahdollisista ylilyönneistä joutuu vastuuseen. Rajankäynnin synnyttämistä vaikeuksista olen tehtävien määrästä huolimatta säästynyt aika hyvin, osin ehkä koska hallinnon ei mielestäni pidä sanella taiteellisia päätöksiä enkä halua puuttua taiteellisiin prosesseihin; osallisuudesta huolimatta olen ollut ulkopuolinen. Samalla teattereiden toimintaa koskevan tiedon lisääntyminen on antanut merkittävästi uusia keinoja virkatyössä onnistumiseen.