Keskusteluja arkiston kanssa

Kindred country Hungary

Finnish theatre studies formed formal connections with Hungary from the early 1990s onwards, yet my connections to Hungary were more numerous and older than the ones formed during my university years. My Hungary connections had originally been formed for completely different reasons, yet Hungarian theatre was so fascinating that it drew me in, and eventually, I formed professional theatrical connections too. These ties were built in many ways: working with the Finnish-Hungarian Society, fostering family connections, immersing myself in Hungarian culture, getting to know Hungarian drama and theatre, learning the basics of the Hungarian language, as well as forming professional connections with theatre researchers and archivists.

Teatteritieteellä oli 1990-luvun alusta alkaen yhteyksiä Unkariin, mutta henkilökohtaiset kontaktini ovat lukuisammat ja yliopistovuosiani vanhempia. Ne olivat syntyneet muuta tietä, mutta unkarilainen teatteri on kiinnostavaa ja tuli siksi mukaan aika pian alkuvuosien jälkeen. Yhteydet Unkariin rakentuivat eri tavoin: ystävyysseuran toiminnassa, perhekohtaisina yhteyksinä, kulttuuriin perehtymällä, draamaan ja teatteriin tutustumalla, kielen alkeiden opiskeluna sekä ammatillisina yhteyksinä teatterintutkijoihin ja teatteriarkistoihin.

Aktiivinen kiinnostukseni syntyi juhlavasti. Unkarin presidentti Pál Losonczi puolisoineen teki valtiovierailun Suomeen ja sen osana oman presidenttimme Urho Kekkosen kanssa Poriin, missä tuossa vaiheessa asuimme. Vierailun innostamana perustettiin Satakunnan Suomi-Unkari-seura, ryhdyin sen sihteeriksi ja ystävyys- ja tuttavuussuhteita Unkariin syntyi nopeassa tahdissa. Helsinkiin siirryttyämme mieheni oli seuran puheenjohtaja, mikä edelleen lisäsi omia yhteyksiänikin. Oma alan vaihtoni 1970-luvun lopulla kirjastoista teatterikentän tehtäviin laajensi Unkari-suhteitamme teatterin suuntaan.

Ensimmäiset unkarilaiseen teatteriin liittyvät arkistoaineistoni ovat 1980-luvun taitteesta ja yhteydessä työhöni Teatterimuseossa, Teatterijärjestöjen Keskusliitossa ja kriitikkona. Pystyin ymmärtämään sanakirjan avulla unkarilaista tekstiä ja kirjoitin unkarilaisesta teatterista laajan tietosanakirja-artikkelin ja muutamia lehtijuttuja. Yksityiskohtaisimmat lähteet löytyvät kesän 1980 opintomatkasta, joka oli osa International Theatre Institutin (ITI) kansainvälistä vaihto-ohjelmaa.

Vietin heinä-elokuussa 1980 kaksi viikkoa Unkarissa stipendiaattina perehtymässä maan teatteriin. Matka oli yhdistelmä virallista ja yksityistä, mutta teatteriyhteyksien määrä näyttää hyvin täyttäneen ITI:n asiantuntijavaihdon tavoitteet. Olin toiminut ITI:n toiminnasta vastanneessa Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitossa ensin ylimääräisenä työntekijänä ja sen jälkeen toiminnanjohtajan äitiyslomasijaisena ja aloittanut työn sivutoimisena päivälehtikriitikkona. Matkaraportin mukaan kävin myös arkistoissa. Olin siis lopullisesti siirtynyt teatterialalle.

Ohjelman suunnitteli ITI-keskuksena toiminut Unkarin teatterikeskus. Näin useita teatteriesityksiä, ja kirjoitin niistä myös Demariin ja Suomi-Unkari-seuran lehteen. Vaikka kyseessä oli kesä ja kesäteatteriaika, ohjelman kirjo oli laaja, mukana kaksi kantaesitystäkin. Mahtavinta lajia edusti Páskándin näytelmä Kálman-kuninkaasta Szegedin usean tuhannen katsojan näyttämöllä kaupungin keskustassa. Siitä on mieleeni jäänyt nuori mies valkoisen ratsun selässä, mikä ilmeisesti kuului lajin yleiseen tyyliin. Gyulan linnateatterissa näkemäni diktaattorien synnystä kertova Hernádin ironinen näytelmä, ohjaajana Miklós Jancsó, edusti toista äärilaitaa.

Ohjelmaan sisältyi paljon keskusteluja eri instituuteissa ja kulttuuritapahtumiakin teatteria laajemmin. Minulle oli järjestetty suomea puhuva opas, joka oli tarpeen erityisesti Teatteri-instituutin keskusteluissa. Muistan hänet hauskana seuralaisena mutta epätäsmällisyytensä vuoksi hankalana oppaana. Ensimmäisten sekavien kokemusten jälkeen otin ohjelman itselleni ja aloitin keskustelut eri paikoissa aikataulun mukaan jo ennen hänen saapumistaan.

Kokosin myös tietoja tietosanakirjan artikkeliin, ja ilmeisesti olin aloittanut Kansan Näyttämön historian kirjoittamisen, sillä kirjeenvaihdosta ja raportistani näkyy, että halusin käydä arkistossa katsomassa sen johtajan Mia Backmanin 1920-luvun Unkarin-vierailua koskevia lehtikirjoituksia, joista Backman mainitsi kirjeessään Suomeen. Muistan käyneeni läpi suuren määrän lehtiä, mutta mitään ei löytynyt. Backmanin vierailun aikana ei ollut vaaraa, että joku Suomessa olisi tarkistanut kirjeen tiedon, ja vastaanottoa oli mahdollista koristella liioittelemalla huomiota.

Näiden vuosien tehtäviini Teatterijärjestöjen Keskusliitossa kuului myös ulkomaisten vieraiden ohjelman järjestäminen. Erityisesti mieleen on jäänyt János Elbert, sillä tapasin hänet ja hänen dramaturgivaimonsa myöhemmin myös Budapestissä, missä vierailin seuraamassa hänen suositun televisio-ohjelmansa valmistamista. Elbert oli ansioitunut venäläisten klassikoiden unkarintajana ja toiminut vuonna 1956 Neuvostoliiton suurlähettilään tulkkina. Tuttavuutemme jäi lyhyeksi, sillä tuon suurlähettilään Juri Andropovin lyhyen valtakauden aikana Neuvostoliiton johdossa Elbert kuoli maaliskuussa 1983 salaperäisellä tavalla hukkumalla matalaan Balaton-järveen. Vähän myöhemmin kuolivat myös hänen vaimonsa ja poikansa.

Teatterimuseollakin oli johtajakaudellani muutamia yhteyksiä Unkariin. Järjestimme Aleksis Kiven juhlavuoden 1984 näyttelyn yhteistyössä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran SKS:n kirjallisuusarkiston kanssa, ja aineistoa hyödynnettiin seuran Unkaria varten rakentamassa Kivi-näyttelyssä. Olin mukana sen avajaisissa Budapestissa.

Teimme Teatterimuseon aikana myös neljän hengen teatterimatkan Budapestiin. Mukana olivat lisäkseni hallituksen jäsenet pukusuunnittelija Maija Pekkanen ja näyttelijä Tiina Rinne-Reitala sekä Teatterimuseossa tutkijana työskennellyt Heta Reitala. Kukin vastasi itse kuluistaan, mutta ohjelman osalta kyseessä oli opintomatka. Katona József -teatteri tunnettiin kaikkialla Euroopassa, ja näimme esimerkiksi sen esityksiä. Erityisesti mieleeni on silti jäänyt Verdin Nabuccon kohtaus Kansallisoopperassa: orjien kuoron vaikuttava esitys synnytti hiljaisen hetken ja valtavat aplodit, ja niiden hiljennettyä kohtaus esitettiin kokonaisuudessaan uudelleen.

Unkarin teatteritaiteen 200-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 1990 ja sain luentokutsun sen merkeissä järjestettyyn kongressiin. Muut ulkomaiset luennoitsijat tulivat Unkarin naapurimaista sekä Saksasta ja Itävallasta. Muutamat heistä olivat tuttuja ennestään, ja pariin muuhun tutustuin kongressissa. Andreas Kotte Berliinistä ja Wolfgang Greisenecker Wienistä olivat olleet mukana yliopistolaitosten yhteisessä Erasmus-verkostossa, Oskar Pausch Wienistä oli tuttu Teatterimuseon ajalta SIBMASin puheenjohtajana. Unkarilaisista tutustuin Ildikó Siratóon ja Tamás Bécsyyn, jotka vierailivat myöhemmin Helsingissä. Suomea ja draamaa opiskellut Ildikó solmi seuraavina vuosina pysyviä yhteyksiä Suomeen ja yliopistoomme.

Juhlapaikkana oli historiallinen oopperatalo. Useimmat vieraat puhuivat saksaa, mutta oma esitykseni ”From a linguistic majority to a cultural majority. The theatre’s role and Finnish nationalism” oli englanninkielinen. Muistan silti lukeneeni osan luennosta unkariksi.

Unkarilainen teatteri ja erityisesti Katona József -teatterin kolme nimekästä ohjaajaa solmivat 1980-luvun kuluessa monia yhteyksiä Suomeen. Esimerkiksi Gábor Zsámbéki vieraili Helsingin Kaupunginteatterissa yhtenä Tšehov-sarjan ohjaajista ja Tamás Ascher ohjasi eri teattereissa useampiakin näytelmiä. Hänen Euroopassa mainetta saanut ohjauksensa Kolme sisarta nähtiin Suomen Kansallisteatterissa vuonna 1989, ja sen yhteydessä hän ja Katona-teatterin johtaja Gábor Zsámbéki vierailivat teatteritieteen luennollani yliopistolla. Muistan yhden opiskelijakysymyksen ja Zsámbékin aikaa kuvaavan vastauksen: kysymys kuului ”oliko Irina raskaana?” ja vastaus oli ensin lyhyesti ”ei”, mutta Zsámbéki halusi vähän mietittyään täydentää – ”Irina ei ollut eikä tule raskaaksi, kukaan sisarista ei ole eikä koskaan tule raskaaksi”. Vastaus kuvastaa ajan ja erityisesti Itä-Euroopan teatterin metaforia hyödyntävää tulkintatapaa.

Kun se avattiin omassa Kansalliskirjastossamme, teatteritieteen opiskelijat kokosivat kanssani vitriininäyttelyn unkarilaisten näytelmien esityksistä suomalaisissa teattereissa. Näyttelyyn myös liittyivät luentomme Ildikón kanssa kirjaston auditoriossa aiheesta ”Teatteria Unkarista ja Suomesta”. Ildikó puhui suomalaisesta teatterista Unkarissa, minä unkarilaisesta teatterista Suomessa. Omille opiskelijoillemme sekä näyttely että luennot tuottivat opintopisteitä. Arkistossani on luentoni käsikirjoitus ja luettelo Suomessa esitetyistä unkarilaisista näytelmistä.

Näyttelyprojekti jatkui kansalliskirjastojen yhteistyönä Unkarissa, missä syksyllä 2005 avattiin näyttely ja pidettiin siihen liittyen seminaari Theatre in the Northern Light. Estonian and Finnish Drama on the Hungarian Stage. Kansalliskirjastoa edusti Inkeri Pitkäranta ja seminaarissa puhui lisäkseni Hanna-Leena Helavuori, joka toimi tuohon aikaan Budapestin Suomen-instituutin Finnagoran johtajana. Aineistoista ilmestyi myöhemmin Ildikó Siratón toimittama kirja kolmella kielellä: unkariksi, viroksi ja suomeksi.