Keskusteluja arkiston kanssa

What does a theatre researcher do?

Retiring for me meant following in the footsteps of other professors: retiring was not a rigid boundary, as many of my duties continued as before, though my obligations connected to university life were over, and I had more freedom to manage my time. Becoming an independent researcher has not freed me from the same question that has followed me around for decades: “what does a theatre researcher actually do? Have you ever acted?”. Oftentimes, this was a rather surprising question, since the answer is in the name: a theatre researcher researches theatre.

Siirtyminen eläkkeelle merkitsi kohdallani monen muun vastaavassa asemassa olevan professorin tavoin vain veteen piirrettyä viivaa, sillä monet tehtävät ovat jatkuneet, vaikka yliopistotyöhön liittyvät velvoitteet ovat ohi ja itsellä valta päättää ajankäytöstä. Pidän suomenkielisestä ilmaisusta ”täysin palvellut”, sillä se välittää suosittua ”emeritaa” näkyvämmin tietyn ajan päättyneen ottamatta silti kantaa sen jälkeen tuleviin suunnitelmiin. Niihin on kohdallani kuulunut erityisesti tutkimustyön jatkaminen.

Siirtyminen vapaaksi tutkijaksi ei ole poistanut vuosikymmenien aikana kuulemaani kysymystä ”mitä teatterintutkija tekee – oletko joskus näytellyt?”. Se on yllättävääkin, sillä vastaus sisältyy jo kysymykseen: teatterintutkija tutkii teatteria. Vastaan usein vertaamalla itseäni kirjallisuuden tai kuvataiteen tutkijaan, joiden työ herättää harvemmin hämmennystä.  Silti on myönnettävä, että vastaukseni on pikemmin helppo kuin koko ammattikuvan kattava; varmimmin välittyy se, että en ole ollut enkä ole taiteilija. En hallitse teatterin tutkimuksen koko kenttää, ja omat tutkimuksenikin ovat kohdistuneet vain erilaisiin osa-alueisiin.

Arkistoaineistoja tutkiessani olen palauttanut mieleen omia tutkimusta koskevia valintojani ja niiden taustoja kuluneilla vuosikymmenillä. Kirjailijat on joskus eroteltu kahteen ryhmään, joista toinen kirjoittaa suoraan valmista tekstiä ja toinen pyörittelee lauseitaan useaan otteeseen ennen kirjoituksen valmistumista. Eino Leinon sanotaan kuuluneen edelliseen ryhmään: hän toi teatterikritiikkinsäkin esityksen jälkeen nopeasti lehteen, eikä niissä ollut korjauksia. Itse edustan jälkimmäistä mallia, sillä kirjoitan tekstit yleensä useaan kertaan ja usein vielä haluan palata aiheisiin julkaisemisen jälkeen uusien näkökulmien kautta. Jokin tutkimuskohde taas saattaa synnyttää kiinnostuksen rinnakkaiseen tai lisätulkintoja vaativiin aiheisiin. Muutamat kohteistani on tarjottu ulkoapäin esimerkiksi julistamalla haettavaksi tiettyyn aiheeseen tai teemaan liittyviä apurahoja tai tilaamalla jotakin teatteria tai yhteisöä koskeva tutkimus. Itselläni on kokemuksia kaikista näistä, ja työhön ryhtymiseen on yleensä liittynyt aihetta koskevan kiinnostuksen lisäksi yhteys omaan ajankohtaiseen työtilanteeseeni. Työvuosiani hallitsivat artikkelit ja erilaiset projektit, sen jälkeen on ollut mahdollista löytää aikaa myös omiin kirjaprojekteihin.

Pitkäikäisin laajasta kohteesta alkanut ja uusiin yhä pienempiin aiheisiin kohdistunut tutkimusteni ketju käynnistyi 1980-luvun alkupuolella, kun minua pyydettiin kirjoittamaan Helsingin Kansanteatterin historia. Olin opiskellut pääaineina sekä kirjallisuuden historiaa että draamalinjaa, kirjoittanut parin vuoden ajan teatterikritiikkejä ja toiminut sijaisena Teatterijärjestöjen Keskusliitossa, mutta pyyntö oli silti yllättävä. Olin aloittanut pari vuotta aikaisemmin kokopäiväisen työn Teatterimuseon johtajana, mutta otin tehtävän vastaan, koska aihe kiinnosti minua. Parin vuosikymmenen aikaa käsittelevä historia jaettiin lopulta kahdeksi kirjaksi. Tilaaja pyysi siitä ennen julkaisemista lausuntoa professori Timo Tiusaselta, joka suhtautui tekstiin myönteisesti ja ehdotti että kirjoittaisin aiheeseen liittyvän lisensiaattitutkielman.

Tiusanen kuitenkin yllättäen kuoli, mutta kiinnostuin ajatuksesta ja ohjaajaksi löytyi alan professori Irmeli Niemi Turun Yliopistosta. Kirjoitin tutkielmani Kansanteatteria edeltäneen Kansan Näyttämön ensimmäisestä johtajasta Kaarle Halmeesta. Aihe tuntui riittävän kapealta tutkittavaksi päivätyön ohessa ja yksi tutkimusvaihe oli valmiiksi takana, olinhan tutustunut aineistoon jo historiaa kirjoittaessani. Lisensiaattitutkimus oli hyvää keskitasoa, ja muistan pienimuotoisessa ”väitöksessä” kritiikin kohdistuneen aiheen kaksijakoisuuteen, siihen että Halme oli sekä ohjaaja että teatterinjohtaja.

Kun ryhdyin kirjoittamaan väitöskirjaa yliopistotyön ohessa, aiheen valintaan vaikutti edelleen sama historiateos, aikaisempi perehtyminen tutkimuksen aineistoon. Valitsin Eino Salmelaisen johtajakauden Helsingin Kansanteatterissa 1930-luvulla. Johtajan ja ohjaajan roolien yhdistäminen siirtyi nyt kysymyksenasetteluun ja rinnakkaisuuden sijasta sisäkkäisiksi tehtäviksi, joita vielä kehysti 1930-luvun taidepoliittinen keskustelu. Työskentelyni oli myös entistä tavoitteellisempaa, sillä edeltäneiden vuosien kansainväliset virtaukset olivat heijastuneet myös oppiaineeseeni ja identiteettini (ja taitoni) tutkijana oli vahvistunut. Virkatyön vakinaistuminen tai sen vaihtoehto eli siirtyminen vapaaksi tutkijaksi myös edellyttivät tohtorin tutkintoa.

Tuona aikana väitöskirja piti julkaista, ja tarjosin käsikirjoitusta turhaan kahdelle kustantajalle. Minulla ei ollut työkiireiden vuoksi aikaa neuvotteluihin, ja vein käsikirjoituksen kirjapainoon. Otava oli kuitenkin perustellut kielteistä vastaustaan Eino Salmelaisen tuntemattomuudella ja kertonut julkaisevansa käsikirjoituksen, jos kirjoitan Hella Wuolijoesta. Nämä kaksi henkilöä liittyivät jo väitöskirjassa yhteen, sillä Salmelainen vahvisti Wuolijoen maineen ohjaamalla Kansanteatterissa ensimmäiset Niskavuori-näytelmät ja Juurakon Huldan. Tartuin Otavan tarjoukseen useita vuosia myöhemmin ja kirjoitin Wuolijoen teatteriurasta kirjan Kaikessa mukana (2000).

Hella Wuolijoen pitkää uraa koskevassa kirjassa puolestaan useakin yksityiskohta jäi väistämättä liian vähälle huomiolle. Yksi niistä oli yhteistyö Bertolt Brechtin kanssa ja erityisesti näytelmän Iso-Heikkilän isäntä ja hänen renkinsä Kalle / Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti historia. Kirjoitinkin seuraavina vuosina aiheesta useita artikkeleita, suomeksi ja englanniksi, ja samalla kiinnostukseni Brechtin asemaan suomalaisessa teatterissa sai uudenlaisen virikkeen. Olin  kirjahankkeen aikana törmännyt arkistossa myös uudenlaiseen Wuolijoki-aiheeseen: näytelmät teatterissa nähneiden katsojien koskettaviin kirjeisiin, joissa erityisesti naiskatsojat tilittävät henkilökohtaista suhdettaan draaman henkilöihin. Kirjeet osoittivat teatteriesitysten lääkitsevän voiman. Suunnittelin vuosikymmenen ajan kirjeitä koskevaa artikkelia, tarkastelin aihetta myös amerikkalaisessa kongressissa ja lopulta muutama vuosi sitten nostin aineiston uudelleen pöydälle ja kirjoitin artikkelin julkaisuun Finnish-German Yearbook of Political Economy (2021).

Suhteeni näytelmäkirjailija Václav Haveliin on myös siirtynyt useisiin julkaistuihin kirjoituksiin. Ajallisesti varhaisin yhteys kirjailijaan liittyy vuoteen 1966 ja Puutarhajuhlan esitykseen Tampereen TTT:n Kellariteatterissa. Nuori Havel oli katsomassa samaa esitystä, ja luonnollisesti kiinnostuin seuraamaan hänen uraansa seuraavina vuosina. 1980-luvulla kirjoitin teatterikriitikkona hänen näytelmänsä Vastaanotto esityksestä Kansallisteatterissa. Olin vuosituhannen vaihteen ympärillä mukana antiikin draaman nykyesityksiä koskevassa kansainvälisessä tutkijaverkostossa, johon kuului myös tšekkiläinen professori Eva Stehlíková. Mielessä varhainen muisto presidentiksi nousseesta kirjailijasta kirjoitin hänen juhlakirjaansa artikkelin Havelin näytelmien esityksistä Suomessa, ja kenties siitä syystä sain kutsun pitämään esitelmän kirjailijan muistoseminaarissa Prahassa. Minun toivottiin tarkastelevan Suomen lisäksi muiden Pohjoismaiden esityksiä, ja niiden selvittäminen toi omaan Havel-kuvaani uudenlaisia näkökulmia. Järjestäjät pyysivät esityksestä tutkimustekstin, mutta en tiedä syntyikö tuo tšekinkielinen julkaisu. Sen sijaan jatkoin työtä ja kirjoitin aiheesta laajan suomenkielisen artikkelin ”Tekijyys ja poliittiset suhdanteet” Teatterintutkimuksen seuran julkaisuun vuonna 2016. Aihe oli vielä mukana suppeampana Kansallisteatterin aikaa Kai Savolan johtajakaudella tarkastelevissa suomen- ja englanninkielisissä kirjoissa.

Professorikaudellani sain toimia vuoden ajan vapaana tutkijana Suomen Akatemian varttuneena tutkijana. Olin vapaa siinäkin merkityksessä, että sain palkan tutkimalla itse määrittelemääni kohdetta. Muut professorikauden apurahani myönnettiin tiettyihin kohteisiin ja tutkijaryhmälle. Vaikka työskentelyapuraha niissä suunnattiin muille, saatoin painottaa omaa tutkimustani kohteen mukaiseksi ja hyödyin henkilökohtaisestikin ryhmän keskusteluista ja yhteisistä matkoista. Esimerkiksi kaupunkitutkimusta koskevassa projektissa korostui teatterin ja yleisön välinen yhteys ja saatoin taas kerran palata Wuolijoki-aineiston yleisökirjeisiin, joita hyödynsin pohtiessani teatterin kohdeyleisökseen määrittelemän kuvan ja todellisen yleisön kokemuksen välistä yhteyttä. Tänä syksynä päättyvä Suomen ja Viron välisiä teatterisuhteita koskeva tutkimus- ja kirjaprojekti kertoo tutkijayhteisön merkityksestä täysin palvelleellekin: rivitutkijana olen saanut osallistua keskusteluihin ja pohdintoihin, kun vastuun ovat kantaneet professori Hanna Korsberg, dosentti Mikko-Olavi Seppälä ja professori Anneli Saro.

Arvoituksellisin tutkimusteni lähtökohta liittyy Suomen Kansallisteatterin vuosien 1974–1991 englanninkieliseen historiaan. Tunnettu kustantaja Routledge otti minuun yhteyttä ja kysyi kiinnostustani kirjoittaa Suomen Kansallisteatterista. Pyyntö oli melko yksilöity, ja ainoana taustana mieleeni tuli kansallisteattereiden tutkimista koskeva työryhmäpaperini pari vuotta aikaisemmin IFTR:n Tukholman-kongressissa. Vastasin kustantajalle viimeisteleväni suomenkielistä historiaa, ja kustantaja kysyi mahdollisuutta sen julkaisemiseen käännöksenä. Vastasin ettei kirjaa sellaisenaan ole järkevää kääntää, mutta että voisin harkita kirjoittamista valitsemalla suomalaisen kirjan pohjalta kohteet, joihin kansainvälisellä lukijakunnalla on kosketuspinta. Näkökulmiksi muodostuivat alaotsikon The Two Decades of Generational Contests, Cultural Upheavals, and International Cold War Politics mukaisesti suurten ikäluokkien nousu julkisuuteen ja sukupolvien välinen jännite, ajan kulttuuriset kriisit ja kylmän sodan näkyminen Kansallisteatterin toiminnassa. Teimme sopimuksen ja kirjoitin aineistosta uuden kirjan, tilasin käännöksen Kayleigh Töyrältä ja kirja julkaistiin vuonna 2022. Mielestäni suomen- ja englanninkielinen kirja samasta kohteesta osoittaa konkreettisesti, että kohdeyleisön kulttuurinen tausta on otettava huomioon, jos humanistiselle tutkimukselle toivotaan lukijoita. Teatteri on läsnäolon taidetta ja sen ymmärtäminen sidoksissa kulttuuriseen asiantuntemukseen.

Itsenäisyydestä huolimatta täysin palvellut teatterintutkija ei voi kokonaan jättää ”palvelemista” ja keskittyä omiin intresseihinsä. Virassa oleva professori tarvitsee tutkijakollegojen panosta kirjoittamaan lausuntoja ja arvioimaan tutkimuksia. Tutkimusta jatkava eläkeläinen kuuluu tähän reserviin. Ensimmäisen kymmenen eläkevuoden aikana vastasin yleensä myöntävästi pyyntöihin arvioida eri yliopistojen hakijoiden pätevyyttä ja keskinäistä järjestystä tai projektihakemuksia, ja työtä oli runsaasti. Erityisesti Ruotsissa ja Norjassa työ edellytti englannin lisäksi pohjoismaisten kielten ja usein saksan riittävää taitoa, mikä rajasi kansainvälisten arvioitsijoiden määrää. Virka-nimityksissä hakijoiden arvioitavia tutkimuksia oli yleensä paljon ja juuri eläkkeellä siirtyneillä muita enemmän aikaa. Tutkimusalamme on suppea ja virkoja rajatusti; suuri osa työntekijää valitsevan maan tutkijoista oli usein itse hakijoina. Oman työnsä paineissa moni professori myös kieltäytyi tehtävistä. Viime vuosina virka-arvioinnit ovat siirtyneet muille ja olen nykyään kieltäytynyt muutamista toistuvista tutkimushakemusten arvioinneista, sillä tehtävät vaativat mielestäni laajaa alan tutkimusten seuraamista. Toisaalta virkojen täyttäminenkin tuntuu vähentyneen – yliopistot muissakin Pohjoismaissa ovat saattaneet kaventaa henkilökuntaansa.

Täysin palvelleen professorin ei siis tarvitse pudota kiihkeiden työvuosien jälkeen toimettomuuteen. Silti on hyväksyttävä itsenäisyyden saavuttamisen rinnalla vallan ja vastuun katoaminen – ne kuuluvat muille.