Keskusteluja arkiston kanssa

About research projects

In the 1990s, funding for individual researchers was often built up of multiple funding streams, and in collaborative research projects, we tended to combine personal and departmental grants. Originally supported by a three-year grant from the University of Helsinki, History of Finnish Theatre was a research project that combined multiple sources and research topics in the latter years of the 1990s.  We also received other shared project grants that spanned multiple years and completed a handful of joint or individual commissions for anthologies or monographs.

Kun aloitin työni yliopistossa, teatteritieteen apulaisprofessuuria hoitamaan ei ollut löytynyt päteväksi todettua hakijaa eikä siis ympärillä ollut merkittävää tutkimusyhteisöä. Helsingin yliopiston myöntämä kolmivuotinen apuraha suomalaisen teatterin historian tutkimisen edellytysten kehittämiseen merkitsi ratkaisevaa muutosta parempaan, mutta oli myös selvää, ettei tilanne korjaudu muutaman väitöskirjan valmistumisella. Kohentamiseen ryhdyttiin kaikilla tasoilla, myös perusopetuksessa ja innostamalla maisteriopiskelijoita tutkimuksen tekemiseen. En itse voinut irrottautua päivätyöstä vapaaksi tutkijaksi, ja omalta osaltani tärkeäksi ratkaisuksi muodostuivat opiskelussa eri vaiheissa olevien teatteritieteilijöiden yhteiset hankkeet.

1990-luvulla myönnettiin vielä vähän tutkimusapurahoja yhtä vuotta pidemmäksi ajaksi, joskin henkilökohtaiseen apurahaan oli mahdollista saada lisäaikaa. Tutkimusrahoitus rakentui erillisinä paloina, ja kokoamisessa yhdistettiin henkilökohtaisia ja oppiaineen apurahoja. Suomalaisen teatterin historia -projektista muodostui 1990-luvun loppuvuosina erilaisia lähteitä ja kohteita yhdistävä, alkuaan yliopiston kolmivuotiseen apurahaan perustuva hanke. Saimme muutamia muitakin yhteisiä useamman vuoden projektirahoituksia, joiden lisäksi valmistui muutamia yhteisiä tai yksittäisten tutkijoiden kirjaprojekteja tilaustöinä.

Hankkeessa painotettiin tieteiden välisten yhteyksien rakentamista ja tutkijakoulutusta. (Kaupunkitutkimusta kaupunkipolitiikan tueksi. 2002.)

Vastuullani oli osio ”Theatre and Urban Municipalities in Helsinki”, jonka tuloksista hankkeen loppuraportissa esiteltiin kaksi: Petri Tervon Kiasma-teatteria koskeva artikkeli ”Teatteriperformanssin pirstaloituminen Nykytaiteen museossa” ja oma teatteriyleisöä koskeva kirjoitukseni ”Urbaanit populaariyleisöt tutkittuna ja kuviteltuna”. Edellinen on julkaistu käännöksenä Helka Mäkisen, S. E. Wilmerin ja W. B. Worthenin toimittamassa teoksessa Theatre, History, and National Identities (2001). Jälkimmäisen ilmoitettiin ilmestyvän hankkeen tulevassa julkaisussa. Tietääkseni se ei koskaan ilmestynyt, vaikka ainakin omalta osaltani artikkeli oli valmis ja hyväksytty mukaan. Ajatuksia on julkaistu siirtyneinä useisiin muihin kirjoituksiini (ja kopio on Teatterimuseon arkistossa).

Alkuperäisen anomuksemme summa pieneni lopullisessa päätöksessä merkittävästi, mikä vaikutti suunnitelman toteuttamiseen. Halusimme pitää alkuperäisen esityksen tutkijat mukana, ja jaoimme saamamme apurahan osiin useille tutkijoille. Myönnetty summa ei olisi riittänyt varmistamaan yhtä useampaa pitkäjänteistä tutkimusta, ja yksittäisen tutkijan tukeminen ei olisi palvellut perustavoitetta, tutkimuksellista vuorovaikutusta. Raha käytettiin artikkelien ja pro gradu -tutkimusten lyhytaikaiseen tukemiseen, tutkijaseminaareihin ja matkakuluihin. Tarkemmin toimintaa on kuvattu arkiston raportissa ”Teatteri suomalaisten kaupunkien muutosprosessissa (1998–2000)”.

Teatteritieteen osalta projektin loppuraporttiin kirjattiin vain kaksi artikkelia, mutta kokonaishyöty oli paljon suurempi. Helsingin yliopiston, Teatterikorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun jatko-opiskelijoille järjestetyn seminaarin luennoitsijoiksi kutsuttiin professori Marvin Carlson (CUNY, Graduate Center) ja tohtori Lena Hammergren (Stockholms Universitet). Projekti myös tuki tutkijoiden osallistumista ja osin rahoitusta Tallinnassa yhdessä Viron Suomen-Instituutin ja virolaisten teatterintutkijoiden kanssa järjestämäämme IFTR:n historiografian työryhmän seminaariin ”Theatre Amidst Changing Urban Structures”. Kaupunkitutkimuksen teemaryhmä 1:n yhteisiin kokouksiin osallistuivat lisäkseni Hanna Korsberg, Eeva Mustonen ja Petri Tervo.

Merkittävä osa projektin hyödystä konkretisoitui vasta myöhemmin, vaikka osallistuminen saattoi olla merkittävä vaihe tutkijan uralla. Kansallisessa hankeraportissa mainittujen artikkelien lisäksi viimeistelimme artikkelikokoelman Niin muuttuu mailma, Eskoni. Tulkintoja kansallisnäyttämöstä (1999). Eeva Mustonen osallistui Hanna Suutelan kanssa teoksen För en växande publik Skolteatern / Unga teatern 1960–2000 (2000) toimittamiseen ja kirjoittamiseen. Hanna Korsberg ja Petri Tervo puolustivat muutaman vuoden kuluttua onnistuneesti väitöskirjaansa.

Vuonna 1965 Helsingin Kansanteatteri-Työväenteatterin toiminta oli lakannut ja tilalle perustettu Helsingin Kaupunginteatteri.  Olin 1980-luvulla kirjoittanut Helsingin Kaupunginteatterin edeltäjän Helsingin Kansanteatterin historian; Helsingin Työväenteatterin historian oli kirjoittanut jo aikaisemmin ohjaaja-teatterinjohtaja Matti Aro. Vuosituhannen alussa Kaupunginteatteri halusi juhlia satavuotista historiaansa vuoden 1965 jälkeisiä vuosia tarkastelevalla kirjalla ja otti minuun yhteyttä. Laajan historian kirjoittaminen olisi ollut tuohon aikaan itselleni mahdoton tehtävä, mutta arvelin sen onnistuvan yhteistyössä, mikä sopi myös teatterille. Helsingin Kaupunginteatterin historian kirjoittamisesta muodostui intensiivinen runsaan vuoden mittainen tutkimushanke, jossa oli mukana tohtorikoulutettavia, juuri valmistuneita maistereita ja muutama opintojaan päättävä opiskelija.

Kaupunginteatterin edustajat osallistuivat aktiivisesti historiaa koskeviin neuvotteluihin ja seminaareihin, ja siksi työn eri vaiheet on melko hyvin dokumentoitu. Yhteistyö oli sujuvaa: teatterin puolelta esitettiin ideoita mutta ei saneltu sisältöä, ja tutkijat ottivat avoimesti vastaan toistensa kommentit.

Arkistossani on esityslistoja ja pöytäkirjoja teatterin nimeämän historiatoimikunnan ja kirjoittajaryhmän seminaarien kokouksista, sähköpostiviestien printtejä ja kokouksissa käsiteltyjä muistioita. Ensimmäinen sisältöluonnos on kesäkuulta 2005, kun kirjoittajia ei vielä ollut ratkaistu; ainakin muutamalla mukaan toivotulla tutkijalla oli muita varauksia. Helsingin Kaupunginteatteri teki muodollisen päätöksensä syyskuun lopussa, ja seuraavina kuukausina lopullinen työryhmä ja sisällön yleiskuva tarkentuivat. Toimin vastuullisena toimittajana, mutta suuri osa toimitustyöstä oli toisen toimittajan Misa Palanderin huolena. Helsingin Kaupunginteatterilla on erinomainen arkistonhoitaja Hanna Kalsto, jonka tuella historiaa varten saatiin jo alkuvaiheessa ohjelmistoluettelot. Teatterin hallituksen puheenjohtaja Jorma Bergholm osallistui seminaareihin ja kirjoitti kirjaan omasta ajastaan, mutta kaikille oli selvää, ettei teatteri voinut määritellä, mitä tutkijat saivat kirjoittaa.

Itselleni hankkeesta jäi kuva onnistuneesta yhteistyöstä, jossa yhteiset tavoitteet olivat selvät mutta kirjoittajat saivat hyödyntää omia vahvuuksiaan. Seminaarimme olivat asiapitoisia; mukana olijat saivat tukea mutta jakoivat myös muille omaa tietämystään ja näkökulmiaan. Pysyimme myös aikataulussa, sillä vaikka vuoden 2006 joulukuussa muutama artikkeli oli vielä vähän levällään, tammikuun puolivälin seminaarissa pääsimme käymään läpi koko paketin. Kirjasta tuli lopulta niin paksu, ettei kustantaja pystynyt sisällyttämään siihen nimihakemistoa – puute, jolla on hyvät ja huonot puolensa.

Yhteistyö ei useinkaan merkinnyt osallisille mahdollisuutta täydelliseen keskittymiseen, sillä humanistisesta tutkimuksesta maksettiin huonosti. Yleensä oli syytä varautua yllätyksiin ja muutoksiin. Tilaustöissä saattoi luottaa tiettyyn perusrahoitukseen ja -lukijakuntaan, mutta omien projektien ja kirjahankkeiden kohdalla budjetti vastasi harvoin käytettyä aikaa ja tuotto julkaisusta oli epävarmaa. Parhaimmillaan onnistuttiin tavalla tai toisella.

Kuuluin vuosituhannen vaihteessa Tampereen Työväen Teatterin TTT:n historiatoimikuntaan ja sain nauttia sen kokouksissa näyttelijä Eila Roineen kertojan lahjoista hänen muistellessaan menneitä tapahtumia. Halusin saada ne yleisön tietoon ja pyysin kirjaprojektiin mukaan tutkijaopinnot aloittaneen Outi Lahtisen. Toimitimme yhdessä kirjan Eila Roine – näyttelijä ja elämänkaari (2004) ja pyysimme lisäksemme kirjoittajiksi Teatterimuseon johtajan Hanna-Leena Helavuoren ja Katri Tanskasen. Edellinen oli osallistunut museon haastatteluprojekteihin ja jälkimmäinen kirjoittanut gradun Dario Fon ja TTT:n yhteistyöstä.

Kirja Eila Roineesta on omalla urallani erityinen: myyntimenestys oli erinomainen ja kirjasta otettiin jopa uusi painos. Eila Roine valittiin lähes samaan aikaan vuoden isovanhemmaksi, ja Pikku kakkosen TV-esitysten kautta Eila-mummin tunsivat kaikki joilla oli lähipiirissään lapsia. Mielestäni saimme hänen äänensä kuuluviin myös kirjassa.

Myöskään Helsingin Kaupunginteatterin historia ei jäänyt yksittäiseksi historiaa koskevaksi yhteistyöksi, mutta oppiaineemme oli usein vain kontakti kirjoittajien ja tilaajan välillä. Kaarina Kytömaan toimittamassa ja osin kirjoittamassa juhlakirjassa Jurkka – teatteri huoneessa (2003) oli mukana useita muitakin omia tutkijoitamme. Mikko-Olavi Seppälän ja Katri Tanskasen kirjoittamaan ja toimittamaan kirjaan Suomen teatteri ja draama (2010) meistä moni kirjoitti lyhyen katsauksen omalta erikoisalueeltaan. Lahden historian kulttuurilaitoksia koskevassa osiossa teatteria koskeva osuus koostui tutkijoittemme kirjoituksista, jotka olimme merkinneet kunkin nimellä. Kirjan ilmestyessä havaitsimme, että tekstit julkaistiin yksilöimättä ja kirjoittajia kutsuttiin laitoksemme opiskelijoiksi, vaikka kaikki olivat sen vaiheen ohittaneet ja osa tohtoroitunut tai lähellä sitä. Erityisesti Mikko-Olavi Seppälän ja Outi Lahtisen osuus oli siinä määrin mittava, että olen itse kirjaan viitatessani maininnut heidät kyseisten kohtien kirjoittajiksi.

Muutaman vuosikymmenen aikana teatteritieteessä on kasvanut asiantunteva ja monipuolisesti alaamme perehtynyt tutkijakunta, jolle on yhtä tuttua yksittäinen puurtaminen omassa työhuoneessa ja keskinäinen yhteistyö.