Keskusteluja arkiston kanssa

Building brand Finland

Finland is a small country, and when it came to international relationships, we were often on the receiving end of the exchange. Nevertheless, people who travelled to Finland were also given an opportunity to get to know the University of Helsinki, Finnish drama, and the Finnish people. When we presented our research internationally, our research subjects often came from within Finland, and thus everybody was enriched: our research was a way for us to tell people about Finland, and through conversations, we developed our research methods. My years of active research also include instances where promoting Finnish theatre and drama were the primary goals.

In 1993 we began a Finnish theatre history research project. Similar ideas had simultaneously emerged in other countries, so the project fostered ties beyond Finland’s borders. Out of three English-language anthologies of Finnish plays, the first one had a direct connection to the project. These collections brought together Finnish plays from various eras and were overseen by commissioning editor Steve Wilmer, who, together with Marja Wilmer, translated many of the plays. In 2006, just before the IFTR World Congress, the book I wrote with Steve Wilmer, The Dynamic World of Finnish Theatre: An Introduction to its Structures and Aesthetics, was published, as well as the anthology, Theatre People – People’s Theatre Finland 2006, edited by Kaisa Korhonen and Katri Tanskanen.

Suomi on pieni maa, ja kansainvälisissä suhteissa olimme yleensä saavana osapuolena. Silti myös vastaanottaessamme ulkomaisia vieraita oli myös mahdollista lisätä ja monipuolistaa kuvaa Suomesta. Tänne matkustavat saivat tietoa yhtä lailla Helsingin yliopistosta, suomalaisesta teatterista ja meistä suomalaisista. Kun esittelimme tutkimuksiamme kansainvälisissä yhteyksissä, aiheet olivat useimmin kotimaisia ja kaikki rikastuivat: kerroimme tutkimuksillamme Suomesta, ja keskustelujen kautta kehityimme tavassa tehdä niin. Työvuosiini sisältyy myös esimerkkejä, joissa suomalaisen teatterin ja draaman tunnetuksi tekeminen ulkomailla oli ensisijainen tavoite.

Aloitteet tulivat joskus yliopiston ulkopuolelta, ja 1990-luvulla useammin kuin kerran Suomen ulkoministeriöstä. Kirjoitin silloin ainakin kaksi laajaa katsausta, jotka julkaistiin englannin- saksan- ja ranskankielisinä lehtisinä. Vaikka niissä saatettiin listata suomalaisten näytelmien käännökset kohdekielelle, varsinainen teksti kosketteli nimenomaan teatteria ja teatteriesityksiä, esimerkiksi kotimaisten klassikkojen tai kansainvälisesti tunnettujen näytelmien tulkitsijoita ja tulkintoja.

Olen pohtinut julkaisujen tavoitteita, sillä kirjoituspyyntö tuli ulkoministeriöstä, kun teattereiden kansainvälisiä yhteyksiä koordinoi opetusministeriö. Pieni englanninkielisen käännöksen epätarkkuus taas osoittaa etäisyyttä yliopistoihin: apulaisprofessorista käytettiin käännöstä ”assistant professor” eikä ”associate professor”. Tämän päivän näkökulmasta katsottuna julkaisut ehkä olivat osa 1990-luvun poliittisten myllerrysten synnyttämää tarvetta osoittaa suomalaisen kulttuurin monipuolisuus ja teatterivirtausten yhteys länsimaiseen kulttuuriin, teatterimme länsimaiset juuret. Oma ja vieras yhdistyivät teatterissa luontevasti.

Samoina vuosina ilmestyi yliopiston piirissä englanninkielinen eri taiteenaloja ja laajemmin kulttuuria tarkasteleva kokoomateos From Folklore to Applied Arts (1993), johon sisältyi kirjoitukseni suomalaisesta teatterista. Arvelen sen palvelleen ensisijaisesti yliopistoa ja liittyneen kansainvälisen opiskelijavaihdon aktivoitumiseen. Oma oppiaineemme oli mukana laajassa Erasmus-verkostossa, jossa koordinoitiin myös opetusta eri maissa, ja me tarvitsimme suomalaista teatteria ja erityisesti draamaa koskevaa aineistoa verkoston yhteiselle kielelle englanniksi. Samanlainen tarve ilmeisesti oli muillakin kulttuuriaineilla.

Vuonna 1993 käynnistynyt suomalaisen teatterin historiahanke muodostui yleiseksi kehykseksi useille tutkimuksille ja yhdistäväksi tekijäksi tutkija- ja opiskelijaryhmälle. Projektin saama apuraha oli myönnetty suomalaisen teatterin historian kirjoittamisen edellytysten rakentamiseen, ja sitä varten piti kartoittaa tutkimuksen ja tutkijakoulutuksen tarve. Samansuuntaisia ajatuksia oli syntynyt muissakin maissa, ja projekti solmi yhteyksiä rajojen yli. Kolmesta toimittamastamme englanninkielisestä suomalaisten näytelmien antologioista ensimmäisellä oli yhteys tuohon projektiin ja tutkijakoulutukseen. Tavoitteena oli kehittää kulttuurisia yhteyksiä ulkomaisiin teatteritiedettä opettaviin yliopistolaitoksiin. Näytelmien valinnassa pyrittiin lisäksi arvioimaan niiden mahdollisuus päästä ulkomaisille näyttämöille. Kaikkien valmistuminen edellytti monenlaista yhteistyötä.

Suunnittelussa oli mukana oppiaineen assistentti Heta Reitala, jonka kanssa etsimme sopivaa suomenruotsalaista näytelmää. Hagar Olssonin S.O.S. ei lopulta tuntunut riittävän ajankohtaiselta esitettäväksi näyttämöllä.

Saimme hankkeeseen Suomalaisen kirjallisuuden tiedotuskeskukselta (FILI) rahallista tukea ja näytelmiä esittäneiltä teattereilta valokuvia. Steve Wilmer oli Dublinin Trinity Collegen Samuel Beckett Centerin johtaja mutta toiminut myös näytelmäkirjailijana ja teatteriryhmän johtajana, ja hänen kokemuksensa englanninkielisten teattereiden toiminnasta auttoi pohdittaessa näytelmien mahdollisuuksia päästä näyttämöille. Kääntäjistä Austin Flint oli näytelmäkirjailija ja kääntäjä, joka opetti näytelmän kirjoittamista Columbian yliopistossa, ja alkuaan helsinkiläinen Aili Flintvarmisti kulttuurisen ja kielellisen vastaavuuden. Marja ja Steve Wilmer muodostivat samanlaisen työparin ja innostuivat kääntämään yhdessä näytelmän myös myöhempiin kokoelmiimme.

Helsingin Yliopiston Yliopistopaino oli helposti lähestyttävä kustantaja, ja muistan yhteistyön miellyttävänä ja vaivattomana. 1990-luvulla sillä ei vielä ollut kovinkaan merkittäviä kansainvälisiä yhteyksiä; kirjan markkinointi jäi meidän huoleksemme eikä onnistunut erityisen hyvin. Kustantajalla ei ollut englanninkielistä välitystoimintaa, mutta olimme yhteydessä Teatterin tiedotuskeskukseen (TINFO), jonka tehtäviin kuului kansainvälisten teatteriyhteyksien hoito. Ulkomaiset tilaukset kulkivat paljolti kauttani. Kiinnostuneet ottivat yhteyttä minuun, mutta heidän piti sitä varten löytää yhteystietoni. Toisaalta kirja ei vanhentunut, sillä näytelmät olivat klassikoita, ja kun ostin loppupainoksen halpaan hintaan, voin edelleen antaa muutaman kappaleen varastosta kirjan hyvällä mielin lahjaksi ulkomaisille vieraillemme.

Ensimmäisen kokoelman valmistumisessa FILI:n rahallinen tuki oli ollut ratkaisevaa, ja sen johtaja Iris Schwank oli merkittävä tuki myös seuraavan kokoelman Stages of Chaos: The Drama of Post-war Finland (2005) suunnittelussa. Kirjan julkaisi SKS. Kokoelma oli jatkoa edelliselle, ja siihen sisältyi kolme sodanjälkeiseen uuteen suuntaukseen lukeutunutta näytelmää: Veijo Meren Sotamies Jokisen vihkiloma, Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi ja Jussi Kylätaskun Uuni sekä uusi dramatisointi Paavo Rintalan romaanista Pojat. Marja ja Steve Wilmer käänsivät englanniksi näistä viimeisen. FILIn lisäksi meitä auttoivat TINFOn Riitta Seppälä ja Anneli Kurki sekä esittelykäännöksien yhteydessä TINFOn nykyinen johtaja Linnea Stara ja Marja Wilmer.

Kahden ensimmäisen kokoelman ilmestymisen välille jäi useita vuosia. Vuosituhannen vaihteen jälkeen julkaiseminen ei ollut 1990-luvun tapaan yhteydessä tiettyyn projektiin, joskin ulkomaisia opiskelijoita oli aikaisempaa enemmän. Toimitimme kokoelman Steve Wilmerin kanssa yhdessä, mutta oma osuuteni oli näytelmien valintojen jälkeisessä prosessissa pienempi; teatterissa puhutun englannin arviointi edellytti yhtä lailla kielen ja teatterillisen ilmaisun tuntemista, enkä kummassakaan ollut erityinen asiantuntija. Näytelmiin olin perehtynyt hyvin: lukijana, tutkijana ja jo 1950-luvulla aloittaneena teatterinkatsojana. Olin nähnyt Meren ja Mannerin teokset näyttämöllä jo niiden kantaesitysten aikana.

Vuosituhannen vaihteessa oli selvää, että Suomeen oli syntynyt uusi kiinnostavien näytelmäkirjailijoiden ikäpolvi, ja muutamien nimi tiedettiin jo maamme ulkopuolellakin. Suomalaisten näytelmien käännöksiä oli tuettu aikaisempaa useammin ja ulkomainen menestys mielessä. TINFOn toiminta oli laajentunut, ja paljolti sen toimesta meillä oli mahdollisuus löytää jo valmiiksi käännettyjäkin näytelmiä. Tuntui myös luontevalta edetä ajallisesti näytelmien esittelyssä.

Kolmas kokoelmamme ilmestyi vain vuosi edellisen jälkeen Liken julkaisemana nimellä Humour and Humanity. Contemporary Plays from Finland (2006). Työnjakomme Steve Wilmerin kanssa oli suunnilleen entinen, ja hän myös käänsi yhdessä Marja Wilmerin kanssa Kari Hotakaisen Punahukan nimellä Border Crossing.

Humour and Humanity sisälsi Hotakaisen näytelmän lisäksi neljä muuta: Juha Jokelan Mobile Horror, Reko Lundánin Can You Hear the Howling? (Teillä ei ollut nimiä), Mika Myllyahon Panic (Paniikki) ja Laura Ruohosen Queen C (Kuningatar K). Julkaisemista nopeutti kesällä 2006 Helsingin yliopiston teatteritieteen isännöimä IFTR:n maailmankongressi, jonka kirjanäyttelyyn saimme kokoelmasta merkittävän paikallisen lisän.

Vaikka englanninkielisen suomalaista teatteri koskevan kirjallisuuden julkaisemista ei voi pitää teatteritieteen välttämättömänä tehtävänä, siitä oli hyötyä myös oppiaineelle. Kirjat toimivat oppimateriaalina, ne kertoivat maassamme vierailleille ulkomaisille teatterintutkijoille ja -opettajille paikallisesta kulttuurista ja yhteistyöllä ne sitoivat teatteritiedettä teatterialan kenttään. Pieneltä osaltaan ne ehkä myös osallistuivat suomalaisen draaman tunnetuksi tekemiseen teattereiden piirissä eri maissa.