Yliopistossa suunniteltiin keväällä 2004 tutkintorakenteen uudistamista eurooppalaisissa yliopistoissa yleisen mallin mukaiseksi. Se oli yksi useista pitkän toimiaikani erilaisista hallinnollisista ja rakenteiden myllerryksistä. Kansainvälisten yhteyksiemme vuoksi suhtauduin tähänkin muutokseen positiivisesti. Viesteistä päätellen tiedekunnassa haluttiin perehtyä ruohonjuuritason toimintaan ja ottaa se huomioon selvittämällä henkilökunnan tehtävät ja niiden vaatima aika. Julkisuudessa oli vähätelty yliopistolaisten työmäärää, mutta en tuntenut yhtään pilkan kohteeksi noussutta vähätöistä ”päivystävää dosenttia”. Siksi olin ryhtynyt ärsyyntyneenä pitämään kahdeksan kuukauden ajan kirjaa omista työtunneistani. Raporttini oli hyödyllinen, kun tiedekunnan varadekaanit tulivat laitoksellemme perehtymään kurssien ja muun opetuksen työmääriin.
Yliopisto oli määritellyt opettajien vuosittaisen työajan 1600 tunniksi. Arvioin tuon työajan keston 44 viikoksi ja varsinaiseksi lomaksi viisi viikkoa, mikä lisäksi lomaa kertyisi joulun ja pääsiäisen ympärillä ja viikon ajan lukukauden aikana opetuksen ulkopuolella. Olin aloittanut työtuntien merkitsemisen elokuun alussa ja päättänyt sen maaliskuun lopussa. Kirjauksieni mukaan virallinen työaika ylittyi merkittävästi. Itselleni oli kiinnostavinta selvityksen sisältö, kirjattujen tuntien sisällön jakautuminen.
Arvioin työpäivien pituudeksi 7 tuntia 15 minuuttia, enkä merkinnyt tämän ylittävää päivittäistä työtä laskelmaan. Alitukset sen sijaan vähensin tunneista. Viikonvaihteiden ja virallisten juhlapäivien aikaiset työt laskettiin mukaan. Maaliskuun lopussa ylitys vastasi 2,5 viikon arkipäivien työaikaa, vaikka en sisällyttänyt todellisia päivittäisiä ylitöitä laskelmaan. Jos ne olisi sisällytetty työajaksi, vuoden työaika olisi täyttynyt jo maaliskuun lopussa. Raporttini mukaan kauden aikana minulla oli ollut yhteensä kymmenen täysin yliopistotyöstä vapaata päivää, niistä viisi elokuussa. Lista maaliskuun jälkeisistä välttämättömistä töistä osoittaa, että seurantajakson päättymisen jälkeen työmäärä säilyi ennallaan. Yliopisto ei tuntenut – tai en ainakaan tiennyt niin olevan – maksullisia ylitöitä, mutta en myöskään voi väittää, että yliopisto olisi vaatinut työajan ylittämistä. Työ vaati ja palkitsi. En kokenut olevani erityistapaus.
Kirjaukset rekisteröivät myös sen, mihin käytin työaikaani, ja uskoakseni samalla sen, mihin kollegani yleensä käyttivät aikansa. Jaoin työt professorin työksi määriteltyyn neljään ryhmään ja listasin käytetyn ajan neljäsosan tarkkuudella normaalista työpäivästä. Ryhmiksi valikoituivat opetus, tutkimus, hallinto ja ”muu”, joista viimeisin vastasi määrittelyä ”yhteiskunnallinen vaikuttaminen”.
Eniten aikaa kului opetukseen, kun siihen sisällytettiin opetuksen suunnittelu. Käynnissä olleet uudistukset luultavasti lisäsivät tätä osuutta. Hallinnon osuus oli yllättävän pieni, viidesosa opetuksesta, ja arvelen syyksi osastosihteerimme Tiina Erkkilän tehokkuuden ja työpanoksen sekä laitoshallinnon toimivuuden. Näiden kahden alueen ajankäyttöä tuskin kykenin kovin paljon omilla toimillani vähentämään. Tutkimustyö sen sijaan oli ”vapaaehtoista” ja yksi työajan ylityksen syistä, vaikka se oli välttämätön edellytys opetustyön onnistumiselle. Laitos pyrki järjestämään henkilökunnalle tietyn tutkimusjakson, mutta oppiaineesta vastuullisena professorina ”tutkimusjaksoni” sijoittuivat iltoihin ja viikonvaihteisiin. Raportin sisältämä tutkimukseen käytetty aika oli kulunut kongresseihin, opiskelijoiden kanssa yhteisiin projekteihin ja tutkijatapaamisiin; laskelmissa pisimmät jaksot henkilökohtaiseen työhön olivat alle kaksi päivää ja niitä oli vain muutama. Koska sain tuona aikana julkaisuja valmiiksi, oma tutkimustyö ilmeisesti sijoittui päivittäisen maksimiajan ulkopuolelle eli ylityöksi, jota en kirjannut tilastoon. Yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sijoitin vain ne tehtävät, joihin minut oli valittu tai kutsuttu professorin viran hoitajana. Näihin kuului esimerkiksi toimiminen osakunnan inspehtorina sekä teatterialan toimikuntia ja luottamustehtäviä.
Vielä raportoinnin aikana teatteritieteessä oli osastosihteerin lisäksi vain professori ja assistentti, jonka työnkuvaan sisältyi kaksi viikoittaista päivää tutkimusta. Oletettavasti assistenttikin taipui työskentelemään virallista työnkuvaa enemmän, mutta häntä ei voinut velvoittaa siihen. Raportista ilmenee, että oppiaineeseen oli perustettu lehtoraatti, joten seuraavana vuonna tehtävien siirtäminen professorilta toiselle henkilölle mahdollistui uudella tavalla.
Vastasin raportissa myös potentiaaliseen kysymykseen siitä, miksi en rajannut työtä ja luopunut esimerkiksi kansainvälisen kesäkoulu ICATSin järjestämisestä, väitöskirjatutkijoiden kanssa yhteisistä projekteista, opintomatkoista tai kansainvälisistä tehtävistä. Monet niistä kuitenkin tukivat oman asiantuntemukseni lisääntymisen rinnalla opiskelijoiden pätevöitymistä ja verkostoitumista sekä kansainvälisesti että oman maamme työmarkkinoilla. Ne myös vastasivat yliopiston strategiaa. En kokenut olevani työpaineiden alla ja yksin; yhteisöllisyys lisäsi voimia. Henkilökohtaisesti koin, että ylimääräiseltä näyttävä saattoi viedä aikaa mutta samalla auttoi kestämään hankalien tilanteiden synnyttämiä paineita.
Raporttiini sisältyi siinä määrin tiivis yhteenveto, että referoinnin sijasta kopioin sen kokonaan. Se kertoo oppiaineen tilanteesta kaksi vuosikymmentä sitten, ja lukiessani nykyään Helsingin yliopiston viikkotiedotteita voin nähdä ajan mukana tapahtuneen suurta edistystä. Silti arvelen, että kaikki ongelmat eivät ole jääneet historiaan.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti