Keskusteluja arkiston kanssa

1980-luvun lopulta alkaen teatterintutkijat ovat kiinnostuneet esitystutkimuksesta ja ulottaneet sen koskemaan yhtä lailla oman ajan ja menneiden vuosien esityksiä. Esimerkiksi Erika Fischer-Lichte esitti 1990-luvulla kysymyksen ”Different Fields, Common Approaches?” ja torjui tarkan rajalinjan vetämisen teatterihistorian menetelmien ja esitysanalyysin välille. Keskustelu esitystutkimuksesta oli käynnissä, kun aloitin työni yliopistossa. Vaikka aikaisemmat julkaisuni painottuivat teatterihistoriaan, olin toiminut edeltäneet kymmenen vuotta päivälehtikriitikkona, ja se lisäsi kiinnostustani esitystutkimusta kohtaan. Olin myös tenttinyt Fischer-Lichten kolmiosaisen saksankielisen teatterisemiotiikan kirjan lisensiaattitutkinnossani vähän aikaisemmin ja saanut ensikosketuksen aiheeseen.

Esitysanalyysista ja laajemmin esitystutkimuksesta tuli laajuutensa ja monipuolisuutensa vuoksi yliopistovuosieni opetuksen pysyvä haaste. Teatterin perimmäinen tarkoitus on kiistämättä tarjota yleisölle esityksiä, mutta ajatukseen keskittyminen ei vielä kaventanut aihepiiriä kovin paljon, ja opetuspaketin rakentaminen edellytti monia rajauksia. Aiheesta löytyi runsaasti uutta kirjallisuutta – ei tosin suomeksi – ja se kiinnosti opiskelijoita. Uskoin Aarne Kinnusta, jonka mukaan minun piti itse pitää peruskurssi. Ryhdyin rakentamaan sitä esitysanalyysin ympärille, sillä tuohon aikaan kontaktiopetus oli ainut nopea tapa tarjota aiheesta opetusta äidinkielellä.

Valmista mallia luentosarjaksi ei ollut, ja teoreettisia päälinjojakin löytyi useita. Esitysten tarkasteluun oli rakennettu malleja, mutta niiden soveltamisessa tarvittiin sisällöllisiä perustietoja ja ajallisesti muuttuvien esityssuuntauksien tuntemista, mikä teki malleistakin vain kehyksiä erilaisille lähestymistavoille. Aloitteleva opiskelija (tai opettaja) tarvitsi jotakin yksinkertaisempaa.

Ryhdyin kokoamaan kurssia esitystutkimuksesta kokeilemalla ja varioimalla eri vuosina erilaisia lähestymistapoja. Lopulta olin toistanut sen yli kymmenen kertaa, viimeisen kerran ensimmäisen eläkevuoteni aikana uuden professorin pyynnöstä. Kurssiohjelmat osoittavat, että tasapainoilin esitysanalyysin ja esitykseen vaikuttaneiden ulkoisten tekijöiden ja suuntausten tarkastelun välillä. Oppimistulokset vaihtelivat ja luullakseni ajan mukana paranivat, sillä viimeisen kurssin opiskelijoiden palautteiden keskiarvo oli jo 4.5 (maksimi 5). Siihen päädyin monien vaiheiden jälkeen.

Ensimmäinen esitysanalyysin kurssini ei silti ollut peruskurssi, sillä monet osallistuneista olivat jo opiskelleet muutaman vuoden ajan. Se kuitenkin rakentui samoista aineksista kuin myöhemmät peruskurssit. Kyse oli praktikum-kurssista, joilla yleensä oli 12–16 osanottajaa. Ohjelma rakentui Patrice Pavisin omille ranskalaisille opiskelijoilleen laatiman muistilistan mukaan. Mallin avulla opiskelijan odotettiin kirjaavan ajatuksensa ylös välittömästi kohteena olevan esityksen katsomisen jälkeen. Pavis oli lähtökohdiltaan semiootikko, mutta hän sovelsi laajassa tuotannossaan teorioita monipuolisesti. Esitysanalyysi pysyi hänen teoksissaan keskiössä, ja käyttämäni listakin ilmestyi (muiden mallien rinnalla) ajan myötä muokattuna edelleen hänen kirjassaan Analyzing Performance (2003).

Ensimmäisen analyysikurssini luentopaikkana oli päärakennuksen keskikokoinen sali, johon mahtui noin 30 henkeä. Huomasin kyllä ennen kurssin alkua, että opiskelijat olivat lisänneet ilmoittautumislistaan runsaasti numeroita ja ylimääräisiä nimiä. Tilanne ensimmäisen luennon alussa kuitenkin yllätti: sali oli täysi ja vahtimestari kantoi sisään ylimääräisiä tuoleja. Ymmärsin opiskelijoita, joille oli tarjona liian vähän kontaktiopetusta ja vielä vähemmän ajan muotialueelta esitysanalyysista, mutta kurssilla oli tarkoitus kirjoittaa tietty määrä analyyseja eikä minulla olisi ollut mahdollisuutta arvioida sataa esseetä. Päätin nopeasti muodostaa opiskelijoista 3–4 hengen ryhmät, jotka laatisivat yhteiset analyysit. Muutama heistä ensin kieltäytyi, mutta kukaan ei poistunut ja yhteishenki auttoi eteenpäin. Tilanne palautui mieleeni silloisen osanottajan väitöskaronkassa runsas vuosikymmen myöhemmin, kun aikanaan ryhmätyöstä aluksi kieltäytynyt uusi tohtori muisteli tapahtumaa hyvällä mielin.

Patrice Pavis oli mallissaan myös ehdottanut, että opiskelijat voivat teatteriesityksen aikana kirjoittaa ylös avainsanoja. Neuvo johti noloon tilanteeseen ja tarpeeseen tarkentaa ohjeita. Kansallisteatterin Omapohjan esityksessä (mahdollisesti Rakas Jelena) yleisö oli sijoitettu kahdelle puolelle esitystilaa ja lähelle näyttämöä. Innostuneet opiskelijat istuivat eturiviin, kaikilla polvillaan lehtiöt, ja paneutuivat tekemään havainnoistaan muistiinpanoja. Näyttelijöiltä tuli esityksen jälkeen vihainen viesti, ja sen jälkeen opettelimme kirjoittamaan haavaintoja vasta esityksen jälkeen tai salaa pimeässä.

En ole löytänyt kurssista muistiinpanoja, mutta esitystä koskevista muistikuvista päätellen se sijoittui lukuvuoteen 1991–1992. Vuosikymmenen alkupuolen esitysanalyysin kursseista arkistossani on vain lista esitetyistä esitystallenteista syksyltä 1994. Teatterikäyntien rinnalla analysoimme videointeja, joista osan olin saanut IFTR:n työryhmissä tapaamiltani kollegoilta. Kansainvälisesti kohuttujen teatteriesityksien tallenteet olivat kolmansia tai neljänsiä kopioita ja siksi tekniseltä laadultaan heikkoja, mutta sellaisinakin auttoivat hahmottamaan käsitystä ajan kirjallisuudessa kuvatuista tapahtumista.

Vuosikymmenen alkuun sijoittui myös maisteriopiskelijoille suuntaamani teatterihistorian menetelmiä koskeva praktikum-kurssi, mikä kertoo teatterin tutkimisen opetustarpeen laajuudesta. Kurssi osoitti mahdollisuuden rajata esitystutkimuksen opetuksen sisältöä erottamalla teatterihistorian ja esityksen tutkimisen perusteet omiksi, tosin sisällöltään osin limittyviksi kursseikseen. Tuon praktikum-kurssin tuloksena myös syntyi (opetusaineiston lisäksi) henkilökohtaiseksi ilon aiheekseni ”näytelmä”, jonka teksti osoittaa historiallisten dokumenttien tutkimisen johtaneen yhtä lailla suurten linjojen ja yksityiskohtien merkityksen oivaltamiseen. Opiskelijat esittivät näytelmän väitöskaronkassani.

Vaikka teatterihistorian tutkiminen siirtyi omaksi kurssikseen, esitystutkimuksen alue oli edelleen laaja ja sen opettaminen jatkuvasti haastavaa. Filosofiasta oli tullut tutkimuksen uusi yleiskieli, ja jo oman oppiaineemme edustaman kentän kirjo edellytti menetelmien varioimista. Tanssintutkijat kiinnostuivat osin eri asioista ja tarvitsivat erilaisia välineitä kuin esimerkiksi ohjaajantyön tutkijat, samoin oman ajan ja historiaan siirtyneiden esitysten tutkijat. Fenomenologia nousi vahvasti esiin, samoin hermeneutiikka. Pavisin malli näyttää säilyneen jonkinlaisena omien esitystutkimuksen kurssieni suuntauksia jäsentävänä runkona, mutta alkuvaiheen harjoituksenomainen analyysimalli jäi vähäiseen osaan ja muu sisältö laajeni.

Kurssisuunnitelmat 1997, 1999 ja 2003.

Vuosien 1997, 1999 ja 2003 kurssiohjelmat edustavat erilaisia ratkaisuja. Niistä ensimmäisessä aamupäivän tunneilla perehdyttiin modernin teatterin suuntauksiin ja iltapäivisin erilaisia lähestymistapoja edustaviin menetelmiin. Kummankin yhteydessä katsottiin esitysvideoita. Kaksi vuotta myöhemmin periaate oli sama mutta entistä selkeämpi. Kolmannessa suunnitelmassa näkyy edelleen Pavisin analyysimallin rakennetta, mutta sisältö on etääntynyt siitä ja tavoitteet esitetty aikaisempaa täsmällisemmin. Vaikka kurssien vaatimuksiin kuului näytelmätekstejä, niitä käsiteltiin esitystallenteiden yhteydessä ja draama-analyysikurssit järjestettiin erikseen.

Vuosikymmenen aikana palasin opetuksessa toistuvasti tiettyihin esitystutkimuksen artikkeleihin, ja muutamat niiden kirjoittajista myös vierailivat oppiaineen opettajina. Kun jatko-opiskelijamme Johanna Savolainen kertoi olevansa kiinnostunut suomentamisesta, saatoimme toteuttaa suunnitelman perusopetusta koskevaksi suomenkieliseksi artikkelikokoelmaksi. Halusin mukaan aikalaisteatterin tutkimisen lisäksi teatterihistorian, joten kokoelmia syntyi lopulta kaksi: Teatteriesityksen tutkiminen (2005) ja Teatterin ja historian tutkiminen (2005). Valinnoissa korostuivat opinto-ohjelmamme tarpeet ja oppiaineen yhteydet kirjoittajiin; halusin näin myös nostaa esiin meillä vierailleiden opettajien tutkimuksia. Edellisestä kirjasta ilmestyi toinenkin painos, johon innostuin eläkeläisenä suomentamaan Bert Statesin fenomenologisen esitystutkimuksen klassikon ja Diana Taylorin kulttuurista muistia tarkastelevan ajankohtaisen artikkelin. Kun Riina Maukola suomensi Marvin Carlsonin teoksen Performance nimellä Esitys ja performanssi. Kriittinen johdatus (2004), peruskursseille oli tarjona jo monipuolisesti suomenkielistä oheiskirjallisuutta.

Viimeisen peruskurssini jälkeen syksyllä 2008 mieltäni jäi vaivaamaan tarve vielä vähän korjata kurssiohjelmaa ja ajattelin tehdä sen kirjoittamalla aiheesta oppikirjan. Eteen tuli kuitenkin muita suunnitelmia ja alkuperäistä parempi ratkaisu. Christopher Balme oli samana vuonna julkaissut saksankielisestä teoksestaan uuden täydennetyn englanninkielisen kirjan The Cambridge Introduction to Theatre Studies, joka vastasi mielestäni hyvin perusopetuksen tarvetta. Olin kokenut Statesin ja Taylorin artikkeleiden suomentamisen innostavana, ja ryhdyin suomentamaan Balmen kirjaa. Se ilmestyi vuonna 2015 nimellä Johdatus teatteriin. Peruskurssien ja esitysanalyysin opetus oli sen myötä omalta osaltani päätöksessä.