Keskusteluja arkiston kanssa

IFTR and international networking

Many of my international contacts were associated, in one way or another, with the activities of the International Federation of Theatre Research (IFTR), and over the years, these activities became an important avenue of internationalisation for the entire theatre department. At first, I became involved with IFTR to see what was happening in our industry, but I quickly realised that only through sharing original research could a truly equitable professional relationship flourish. An important phase was marked by the small-scale conference organised by my department in the summer of 1993.

I was on the IFTR board for 12 years; four of those years as the Vice President. I was able to contribute to the restructuring of the organisation, see IFTR through a phase of globalisation, and be part of developing IFTR’s functions and initiatives. As the Vice President, one of my most important roles was the planning and execution of a forum for new researchers. The forum aimed to integrate and convert first-time conference attendees into permanent members.

Monet kansainväliset yhteyteni liittyivät tavalla tai toisella teatterintutkijoiden kansainvälisen järjestön International Federation of Theatre Research (IFTR) toimintaan, ja vuosien aikana ne muodostuivat koko oppiaineelle tärkeäksi väyläksi kansainvälisyyteen. Teatterimuseon johtajana olin osallistunut alani pohjoismaisen ja kansainvälisen järjestön kongresseihin, ja siirryttyäni yliopistoon pidin samanlaisia yhteyksiä normaalina osana apulaisprofessorin työtä. Aluksi osallistuin nähdäkseni, mitä alallamme tapahtuu, mutta huomasin pian, että vasta oman tutkimuksen esittäminen auttaa luomaan tasa-arvoisia ammatillisia yhteyksiä. Merkittäväksi vaiheeksi muodostui oppiaineemme kesällä 1993 järjestämä pienimuotoinen kongressi, jonka erinomainen onnistuminen nosti meidät yliopistona yleiseen tietoisuuteen.

Toimin kahdentoista vuoden ajan IFTR:n hallituksessa, siitä yhden nelivuotisen kauden varapuheenjohtajana. Sain olla mukana järjestön uudistamisessa, globalisoitumisessa ja käytännön toimintamuotojen kehittämisessä. Järjestimme myös vuoden 1993 jälkeen Helsingissä vielä useita erikokoisia kongresseja, mikä kansainvälisti tehokkaasti nekin omat tutkijamme, jotka eivät voineet matkustaa ulkomaille. Kongressien järjestämisen ja järjestötyön rinnalla pidin tärkeänä, että minut koetaan tutkijaksi ja yliopisto-opettajaksi eikä hallintovirkailijaksi, ja siksi valmistin omiinkin kongresseihin tutkimusesittelyn.

Vuoden 1993 kongressi oli kahden työryhmän (”Performance Analysis” ja ”Historiography”) tutkimuksia käsittelevä kaksiosainen seminaari. Olin vuosi aikaisemmin liittynyt niistä edelliseen. Jälkimmäinen kokoontui Helsingissä ensimmäisen kerran, mutta olin aikaisemmin osallistunut omalla tutkimusesittelylläni sen koordinoijien kanssa samaan paneeliin. Työryhmiin osallistumisesta päättivät niiden koordinoijat, ja luentojen sijaan ohjelma koostui keskusteluista. Uudenlainen toimintamuoto oli tutkijaa palkitseva, ja edeltäneinä vuosina teatterintutkijoiden eturiviin noussut keskipolvi oli näkyvästi mukana. Olin tuossa vaiheessa ainut suomalainen työryhmien jäsen, mutta keskusteluihin hyväksyttiin mukaan muutamia muitakin ja omat opiskelijamme pääsivät järjestäjinä mukaan kaikkiin oheistapahtumiin. Koska vuonna 1993 IFTR:n suuri kongressi oli peruuntunut, Helsingissä kokoontuivat myös järjestön hallitus ja yliopistokomitea. Poikkeuksellisen onnistuneen Helsingin-kongressin maine säilyi järjestön piirissä yli kymmenen vuoden ajan – kunnes vuoden 2006 Helsingissä järjestämämme maailmankongressi syrjäytti sen maineessa.

Väitöskirjani valmistumisesta oli vain vähän aikaa, ja pöydälläni oli sen innostamia lisätutkimusta kaipaavia suunnitelmia, jotka silti vaativat runsaasti työtä. Muistan istuneeni kesämökin terassilla kirjoittamassa koko alkukesän, sillä tutkimuspaperini kumpaankin seminaariin piti lähettää ennakkoon kaikille osanottajille. Voin palauttaa mieleeni jännityksen, kun kongressissa uutena tutkijana jouduin keskustelemaan työstäni kolmen hengen paneelissa yhdessä Marvin Carlsonin ja Tom Postlewaitin kanssa. Muistan myös yhden kannustavan kommentin: tapaani analysoida historiaan siirtynyttä esitystä pidettiin oivaltavana.

Kongressin ohjelmaan sisältyi teatteriesityksiä, ja muutamien osanottajien kanssa kävimme sen edellä Tampereen Teatterikesässä katsomassa Esa Kirkkopellon ohjaaman Mahnovitsinan. Kesäteatterissa näimme Kristian Smedsin ohjaaman Kullervon. Teatteri Pieni Suomi esitti nuorille suuntaamansa Romeon ja Julian, jonka ohjaukselliset ratkaisut nousivat myöhemmin esiin, kun esittelin 2010-luvun taitteessa Tukholman kongressissa ohjaaja Otso Kauton Marvin Carlsonille. Helsingin vuoden 1993 Romeon ja Julian jälkeen lukemattomia esityksiä eri maissa nähnyt Marvin Carlson pystyi edelleen muistamaan ohjauksen keskeiset ratkaisut ja keskustelemaan niistä Kauton kanssa.

Kongressin jälkeen saamamme kiitokset olivat runsaita, ja niissä muistettiin erityisesti paljosta vastanneiden opiskelijoiden toimintaa, joka usein ylittikin kohtuulliset odotukset. Esimerkiksi New Yorkiin Marvin Carlsonin kanssa lentänyt Laurence Senelick kirjoitti, kuinka he olivat saaneet erityiskohtelua Finnairin koneessa, vaikka matkustivat taloudellisesti – lentoemäntänä heitä palveli kongressin järjestäjiin kuulunut opiskelijamme. IFTR:n puheenjohtaja puolestaan ulotti ylenpalttisen kiitoksensa yliopiston rehtorille (ja lähetti kirjeestä kopion oppiaineelle).

Vuoden 1993 jälkeen työryhmistä tuli monen mielestä kiinnostavin IFTR:n tutkijatapaamisten muoto. Ryhmät kokoontuivat sekä kongressien aikana että erikseen niiden välillä, ja jäsenet olivat ryhmissä mukana usean vuoden tai jopa vuosikymmenten ajan. (Kopioimme Helsingissä toimintamuodon omaan kansainväliseen ICATS-kesäkouluumme, jossa myös osanottajien tutkimuspaperit lähetettiin kaikille ennakkoon ja tapaamisessa keskityttiin keskusteluun.) IFTR:n työryhmien määrä kasvoi vuosi vuodelta, mutta kaksi Helsingissä kokoontunutta ”alkuperäistä” ryhmää ovat pysyneet aktiivisina nykypäivään saakka. Omille opiskelijoillemme suosittelin liittymistä omaa tutkimustaan lähellä olevaan työryhmään. Itse osallistuin aluksi sekä esitysanalyysin että historiografian työryhmiin, mutta jäin pois edellisestä saatuamme rahoituksen suomalaisen teatterin historiaa koskevaan hankkeeseen.

Arkistossani on eniten aineistoa historiografian työryhmästä, joka kokoontui Helsingissä vielä kahdesti, niistä toisen kerran suomalaisvirolaisena yhteistyönä. Opimme tuntemaan toisemme hyvin, samoin toistemme tutkimukset, ja jäsenten kesken syntyi monenlaista tutkimusyhteistyötä. Nuorille tutkijoille työryhmä oli luonteva väylä kansainvälisiin yhteyksiin, sillä mukana oli uransa eri vaiheissa olevia tutkijoita ja kaikkien tutkimuksia pyrittiin tarkastelemaan tasavertaisesti. Ryhmässä sai monitasoista kommentointia ja tuntuman omaan tutkimusalueeseen eri maissa.

Teatterihistorian tutkijat asettuivat yhteiseen kuvaan Lyonin kongressissa pormestarin vastaanotolla. Ljubljanassa vastaanoton isännän ympärille kokoontuneessa historiografia-työryhmässä oli jo viisi suomalaista teatterintutkijaa. Jäsenten välille syntyi ystävyyssuhteita: kirjoitukseeni koordinaattorina toimineen Barbara Sušek Michielin muistokirjaan on liitetty kuva meistä kahdesta (ja miehestäni Heikistä) ateenalaisen teatteriesityksen katsomossa.

Luottamustehtäväni osoittavat, että kansainväliset yhteydet syntyvät läsnäolosta. Tukholman yliopiston teatteritieteen laitos asetti minut syksyllä 1993 ehdokkaaksi IFTR:n hallitukseen, ja ensimmäisen nelivuotiskauden lopussa minut valittiin hallituksen nimeämänä ehdokkaana toiseksi varapuheenjohtajista. Kannatin seuraavassa vaalissa puheenjohtajaksi kanssani varapuheenjohtajana toiminutta ystävää, ylivoimaisen pätevää (myöhempää Helsingin yliopiston kunniatohtoria) Janelle Reineltiä, mutta halusin pysyä vielä hallituksen jäsenenä, koska olimme luvanneet järjestää vuoden 2006 maailmankongressin.

Varapuheenjohtajana tärkeimpänä tehtäväni pidin uusien tutkijoiden foorumin suunnittelua ja toteuttamista. Foorumin tavoitteena oli integroida ensimmäisiä kertoja kongresseihin osallistuneita tutkijoita pysyviksi jäseniksi. Siihen pyrittiin järjestämällä mahdollisuus omaan tutkimukseen liittyvän, yhteisestä teemasta vapautetun työn esittelyyn. Tulokkaille myös järjestettiin yhteinen tilaisuus, missä he voivat tutustua toisiinsa. Jokakesäisen kesäkoulumme ja uusien tutkijoiden foorumin ansiosta tunsin noina vuosina suuren joukon nuoria tutkijoita eri maista.