Teatteritiede on kätevä mutta epätarkka nimi oppiaineelle, jonka ala kokonaisuudessaan on huomattavan laaja. Tutkimme ja opetamme draamaan ja teatteriin liittyviä asioita, ja jälkimmäiseen sisältyy monenlaisia lajeja: puheteatteri, tanssiteatteri, musiikkiteatteri, nukketeatteri, harrastajateatteri ja niin edelleen. Esitys ei välttämättä edes tapahdu teatterissa. Kohteeksi voidaan valita erilaisia osa-alueita näyttelemisestä ja ohjauksesta valodramaturgiaan tai esimerkiksi tarpeiston merkitykseen. Perehdymme hallintoon, organisaatioihin, draamapedagogiikkaan, yleisötutkimukseen ja moneen muuhun. Harvemmin havaitaan, että teatteritieteilijät ovat esittämisen asiantuntijoita ja voivat myös käyttää menetelmiään yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysiin. Voimme tarkastella nykyhetkeä tai historiaa, ja kummassakin tapauksessa kohde itsessään on muuttuva ja katoava.
Ennen vuosituhannen vaihtumista teatterialaa edustava Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitto oli tärkeä alan tiedotuskeskus, ja sillä oli yhteyksiä myös alan korkeakouluopetukseen. Keskusliiton julkaisutoiminta pyrki vastaamaan kysymykseen ”mitä teatteri on?”, ja kirjoittajina oli myös tutkijoita. Nykyinen Tinfo jatkaa osaa sen tehtävistä.
Suomalainen teatteri on kansainvälisesti omaleimainen ja katsojamäärältään väkilukuun suhteutettuna poikkeuksellisen suuri. Se on sekä kansantaidetta että korkeakulttuuria. Teatterin piirissä työskentelee taiteilijoiden lisäksi monenlaisten ammattien edustajia: käsityöläisiä, tekniikkaa, toimittajia, hallintohenkilökuntaa, tiedottajia – yleensä kulttuurin tukihenkilöstöä. Taiteilijan rinnalle tarvitaan useita muita ammattilaisia, mutta kaikkien odotetaan hallitsevan alan perustiedot ja mielellään enemmänkin. Taiteilijoiden koulutuksesta vastaavat taideyliopistot, paljosta muusta tiedeyliopistot, tällä hetkellä Helsingin yliopisto yksinään. Jo oman yliopistourani aikana teatteritieteen yhteydet muuhun teatterikenttään olivat opetuksen merkittävä voimavara.
Helsingin yliopiston teatteritieteellä on aina ollut läheinen yhteys Teatterimuseoon, joka on oppiaineen tavoin kasvanut ja kehittynyt esittävien taiteiden tallentajana, tutkijana ja taiteenalaa yhdistävänä tekijänä. Yhteys näkyi jo museon 25-vuotisjuhlan aikaisessa vuosikirjassa, jonka kirjoittajat edustivat eri yliopistoja.
Teatteritieteen opetus ja tutkimus on siis ollut ja edelleen on monin tavoin yhteydessä laajaan teatterikenttään. Tapaan jatkuvasti oman aikani opiskelijoita heidän nykyisessä työssään kulttuurin ja teatterin eri alueilla, samoin ansiokkaina ja aktiivisina alan tutkijoina. Teatteritieteilijöille on ollut kysyntää, mutta rinnan ammattikuvan tunnetuksi tulemisen kanssa alan yliopisto-opetus on joutunut yhä ahtaammalle. Teatteritieteeseen on kohdistunut erityisiä paineita, sen sijaan että tätä kokonaista taiteenalan koulutusta (ja sen menetelmien hyödyntämistä) olisi kasvatettu vastaamaan taidekentän ja laajemmin kulttuurielämän tarvetta.
Arkistoaineistoni kuvaamat 1990-luvun alun visiot ovat nykyisin realismia. Taiteen ja tieteen rinnakkaiset koulutusväylät ovat löytäneet omimaislaatunsa ja suuntansa. Teatteritiede on lunastanut – huolimatta sille tarjottujen resurssien rajallisuudesta – paikkansa yhtenä merkittävänä taiteen toimintaedellytysten varmistajista. Monet oppiaineen tavoitteet ja toiminnot ovat silti jääneet ulkopuolisilta päättäjiltä havaitsematta. Palaamalla 1990-luvun arkistoon nostan esiin esimerkkejä siitä, kuinka yliopistokoulutus ja teatterikenttä ovat tarvinneet toisiaan ja täydentäneet toistensa tarpeita.
Varhainen esimerkki monitahoisesta yhteistyöstä on näyttelijäntyön ympärille rakentunut vuoden 1993 laaja opetuspaketti. Omia voimiamme täydensivät yhteistyö Teatterikorkeakoulun täydennyskoulutuskeskuksen ja IFTR:n kongressiin osallistuneiden näyttelijäntyöhön perehtyneiden ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Projektin tavoitteena oli tutkia näyttelijän ja yleisösuosion suhdetta. Kevään aineistoselvityksillä ja näyttelijöiden haastatteluilla pohjustettiin syksyllä Teatterikorkeakoulussa järjestettyä yleisölle suunnattua näyttelijähaastattelujen sarjaa. Kesän ohjelmaan kuului kaksipäiväinen tutkijaseminaari.
Tutkijaryhmän esityslista kertoo toiminnan päätavoitteista, suunnitelmaan alussa sisältynyt kirjasuunnitelma puolestaan sen sisällöstä. Työnimet ”Diiva” ja ”Tähti” viittasivat käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen.
Arkistossani on kevään keskusteluja koskevia hajanaisia muistiinpanoja ja kokouksien asialistoja. Työnimeksi valitun diiva-käsitteen pohdinnassa otimme tueksi Michael Quinnin edelleen pätevän artikkelin, joka tarkasteli ajan elokuvantutkimuksessa keskeiseksi noussutta käsitettä ”tähteys” teatterin näkökulmasta, ottamalla huomioon teatterikokemukselle ominaisen välittömän läsnäolon. Otsikkommekin muuttui Quinnin vaikutuksesta uuteen muotoon ”Näyttelijä valokiilaan”. Aineistossani on jäljellä esimerkiksi litterointi Marjut Lindroosin tekemästä laajasta Kyllikki Forssellin haastattelusta.
Kesän seminaari järjestettiin IFTR:n Helsingin-kongressin ja Baltian-matkan jälkeen, ja luennoitsijoina oli suomalaisten lisäksi kolme matkalle osallistunutta kansainvälisesti tunnettua amerikkalaista tutkijaa: Sarah Bryant-Bertail, Tom Postlewait ja Michael Quinn. Postlewait oli historioitsija, kaksi muuta sovelsivat esityksen tutkimukseen semiotiikkaa, mutta avarasti ja hyödyntäen myös esimerkiksi feminististä tutkimusta. Kaikki olivat suuntautuneita Eurooppaan: Sarah Ranskaan, Tom Englantiin ja Michael Tšekkiin, jonka kielenkin hän opetteli ymmärtääkseen oikein semiotiikan perustajien ajatuksia. Kaikkien heidän tutkimuksiaan olen itse hyödyntänyt opetuksessani ja omissa tutkimuksissani. Myöhemmin Johanna Savolainen suomensi kahden jälkimmäisen artikkelin opetusaineistoiksi toimittamiini kirjoihin.
Michael Quinn oli mukana Baltian-matkalla mutta tunsi kuitenkin itsensä sairaaksi ja jäi menomatkalla Riikaan odottamaan paluutamme. Väsymys osoittautui vakavaksi sairaudeksi, ja hän kuoli muutama vuosi matkan jälkeen juuri kun oli noussut yhdeksi uuden sukupolven lupaavimmista tutkijoista. Kuvassa istumme bussissa matkalla Pärnusta Riikaan ihailemassa teatteriesityksen jälkeisessä huutokaupassa voittamaani esityksessä valmistettua savipyttyä.
Projektiryhmäämme kuului useita Teatterikorkeakoulun tutkijoita. Yhteistyö yliopistojen välillä oli luontevinta tutkijakoulutuksen kohdalla (olimme myöhemmin myös mukana Sibelius-Akatemian ja Teatterikorkeakoulun johtamassa valtakunnallisessa tutkijakoulu VESTissä), sillä perusopetuksessa tavoitteet erosivat toisistaan enemmän. Teatterikorkeakoulun puolella hankkeesta vastasi täydennyskoulutuskeskus, jonka piti hinnoitella kurssit vastaamaan kuluja. Meillä opiskelun tuli olla ilmaista, mikä rajoitti mutta ei estänyt yhteistyötä. Saatoimme esimerkiksi tuoda yhteistyöhön mukaan omat kansainväliset yhteytemme, kuten ollessani aikaisemmin suunnittelemassa ja johtamassa täydennyskoulutuskeskuksen seminaareja ”Taiteen- ja teatterintutkimuksen kysymyksiä”. Seminaarissa luennoineet Willmar Sauter Tukholmasta ja Egil Törnqvist Amsterdamista opettivat myös erikseen yliopistolla, ja yhteistyö helpotti heidän matkansa rahoittamista.
Näyttelijät olivat tärkeä mutta eivät ainut yliopisto-opetuksen ja taidekentän välitön linkki. 1990-luvun alkupuolella järjestimme monena vuonna luentokurssin, jonka vieraiksi kutsuttiin muitakin taiteilijoita. Yliopiston muodollisen koulutuksen eikä maineen tai taidon perusteella määrittelemät palkkiot olivat alhaiset, ja siksi kurssit suunniteltiin haastatteluina, ettei vieraan tarvinnut tehdä taustatyötä. Ehkä yliopistolla oli muutenkin riittävästi vetovoimaa, sillä saimme erinomaisia vieraita.
Luentosarja innosti minut kirjoittamaan ensimmäisen kansainvälisen teatteritieteen tutkimusesittelyni ”Private and Communal Space” KOM-teatterin esityksestä ”Kolme sisarta”, jonka kaksi näyttelijää vieraili luentokurssillamme. Esitelmässäni pohdin teatteriesityksen tapaa rakentaa yleisösuhdetta ja rikkoa rajaa fiktion ja todellisuuden välillä. Esityskin sijoittui yleisön keskelle, mutta keskeistä oli näyttelijöiden ilmaisu.
Kurssin ”Näyttelijä analysoi työtään” keskustelusta on arkistossani toistaisesti tullut vastaan vain muistiinpanoja kolmesta luennosta. Mats Långbacka toi esiin näyttelijän henkilökohtaisia tuntemuksia Viirus-teatterin Peter Weissin näytelmästä Marat/Sade. Hän kertoi kylyammeessa istuvan päähenkilön näyttämöhahmon rakentumisesta, suhteestaan ohjaajaan sekä esityksiin vaikuttaneista monenlaisista ulkoisista tekijöistä. Vieno Saaristoa olen luonnehtinut pitkän tien näyttelijäksi, ja muistiinpanot koskevat Olgan tulkintaa KOM-teatterin esityksessä Kolme sisarta. Kati Outinen puolestaan analysoi tulkintaansa Kolmen sisaren Irinan roolissa. Pentti Siimeksen kanssa keskustelusta on vähemmän muistiinpanoja, mihin kenties vaikutti, että kohteena oli käytännölle etäisempi näytelmä Leikin loppu. Siimes puhui esimerkiksi taukojen merkityksestä.
Vuoden 1992 kurssista kirjailijan ja dramaturgin työstä olen löytänyt enemmän aineistoa ja samalla tietoa kurssisarjojen rakentumisesta. Kurssilla haastateltiin kuutta asiantuntijaa ja katsottiin neljä teatteriesitystä. Ensimmäisenä vieraana oli Suomen Näytelmäkirjailijaliiton toiminnanjohtaja Pirjo Westman, joka puhui omasta ammatistaan näytelmäkirjallisuuden välittäjänä ja kirjailijoiden edunvalvojana. Arn-Henrik Blomqvist analysoi Viirus-teatterin esitystä DJ, joka perustui legendaan Don Juanista, ja kertoi omasta työstään Viirus-teatterissa ja muualla. Steve Wilmer Dublinin Trinity Collegesta puhui kokemuksistaan näytelmäkirjailijana ja yliopisto-opettajana sekä näytelmäkirjailijan asemasta Britanniassa, Irlannissa ja USA:ssa. Laura Ruohosen näytelmän Lintu vai Kala esityskin kuului ohjelmaan, ja keskustelu kirjailijan kanssa koski näytelmän kirjoitusprosessiin vaikuttaneita tekijöitä koulutus mukaan lukien. Puhuessaan dramaturgisesta työstään romaaniin pohjaavassa näytelmätekstissä Pojat Vesa-Tapio Valo korosti yhteistyön merkitystä ja vuorovaikutusta ohjaajan kanssa; musiikilla oli dramaturgiassa tärkeä osuus. Lauri Sipari puhui Shakespeare-käännöksistä ja kertoi työskentelevänsä itsenäisesti irrallaan tietystä esitystulkinnasta.
Sarjaan sisältyi myös kurssi Ohjaaja analysoi työtään, mutta sen aineisto ei ole vielä tullut arkistossa vastaani.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti