Keskusteluja arkiston kanssa

Teatteritieteellä oli yhteyksiä Baltian maihin jo ennen 1990-luvun alun muutoksia, mutta silloin ne painottuivat Viroon, vaikka maassamme tunnettiin myös Latvian ja Liettuan teatteriohjaajien työtä. Baltian maiden uudelleen itsenäistyttyä yhteydet vähitellen laajenivat koskemaan koko aluetta. Tutkimusyhteydet kaikkiin kolmeen saivat vakinaisen muodon uudella vuosituhannella Viron, Latvian ja Liettuan liityttyä pohjoismaiseen Nordiska teaterforskare -järjestöön.

Omat 1990-luvun alun yhteyteni Viroon liittyivät väitöskirjani aiheeseen, Eino Salmelaisen toimintaan Helsingin Kansanteatterin johtajana 1930-luvulla. Salmelaisen menestysvuodet alkoivat Hella Wuolijoen näytelmän Niskavuoren naiset esityksellä vuonna 1936. Salmelainen vieraili myös Tallinnassa saman näytelmän ohjaajana, ja teatterit vaihtoivat muutamiin esityksiin toistensa näyttelijöitä. Suomessa pitkään työskennellyt virolainen Liina Reiman kuului Salmelaisen ystäviin.

Varhaisin arkistoaineistoni ajoittuu näihin vuosiin. Virolainen tutkija Lea Tormis kirjoitti vuoden 1991 elokuun 19. päivätyssä kirjeessä Salmelaisen kahdesta vuonna 1937 Teater-lehdessä ilmestyneestä artikkelista. Hän myös lyhyesti analysoi virolaisten ohjaajien menetelmiä, sillä kirjettä ilmeisesti oli edeltänyt kysymykseni Stanislavskin vaikutuksesta virolaisiin ohjaajiin. Ajasta kertoo kirjeen teatteria koskevaa tekstiä seurannut lyhyt kappale: ”En tiedä lähteekö tämä kirje vai ei. Emme tiedä vielä mitä tulee tapahtumaan. Kuuntelen vuorotellen Tallinnan ja Moskovan radiota. Toivotaan, että taiteellinen yhteistyömme jatkuu.” Kirjeessä mainitut kaksi Salmelaisen kirjoituksen liitettä ovat kadonneet, jos ne ylipäätään saapuivat kirjeen mukana.

Lea Tormis on koulutukseltaan tanssintutkija ja kuului keskeisiin virolaisiin kulttuurihenkilöihin. Hän työskenteli Historian instituutissa ja kirjoitti useita analyyttisiä artikkeleita suomalaisista teatteriesityksistä. Tapasimme usein, yli vuosikymmenen ajan.

Kirjeen päiväystä seuraavana päivänä Viro julistautui uudelleen itsenäiseksi ja tilanne vähitellen vakiintui siinä määrin, että saatoimme osallistua joukolla Tallinnassa marraskuun alussa järjestettyyn seminaariin. Lisäkseni suomalaisiksi puhujiksi oli kutsuttu Heta Reitala ja Pentti Paavolainen, joista edellinen puhui Kalevalasta suomalaisissa teattereissa ja jälkimmäinen ohjelmistojen tutkimisesta ja teatterin yleisösuhteesta. Itse olin alustajana seminaarin yhdeksi teemaksi valittua Liina Reimania koskevassa jaksossa. Reimanin Suomen-ajasta puhui virolainen Kylli Reigo, joka opiskeli teatteritiedettä laitoksellamme. Seminaarin jälkeisenä päivänä Tallinnassa avattiin Liina Reimania koskeva museonäyttely.

Arkistossa on myös Lea Tormiksen 25.10.1993 päiväämä kirje. Hän oli tulossa Helsinkiin marraskuun alussa ja toivoi voivansa perehtyä yliopiston ja Teatterikorkeakoulun jatko-opintoihin sekä katsoa teatteria ja tutkia maittemme teatterisuhteiden historiaa. Kirjeessä mainitaan suunnitelma Tarton teatteriopiskelijoiden seminaarista maaliskuussa 1994 Tallinnassa. Mahdollista on, että ajoitimme muistissani säilyneen opiskelijoiden opintomatkan tuohon samaan ajankohtaan ja Tartossa käynnin lisäksi osallistuimme seminaariin Tallinnassa. Arkistosta ehkä vielä tulee esiin tähän liittyviä aineistoja.

Samoihin vuosiin ajoittuvat Luule Epnerin ja Tarton yliopiston kanssa käydyt keskustelut laitoksiemme välisestä yhteistyöstä. Muutama (päiväämätön) kirje koski Luulen Helsingin vierailua, joka toteutui osana yliopistojemme välistä opettajien vierailuohjelmaa ilmeisesti toukokuussa 1992. Kirjeenvaihto osoittaa hänen kiinnostuksensa kohteiksi opinto-ohjelmat, tutkimuksen pääsuunnat ja menetelmät sekä keskustelun vierailuluentojen aiheista ja ajankohdista. Muistikuvieni mukaan Luule vietti myös paljon aikaa kirjastoissa. Kävin itse myöhemmin Tartossa pitämässä luennon, mutta en muista tarkemmin vierailuni sisältöä; aika oli kiireinen, ja useammin vierailuluennoista vastasi Pentti Paavolainen.

Teimme opiskelijoiden kanssa myös 1990-luvun loppupuolella lyhyen Tallinnan-vierailun, jolle osallistui sitä ennen Helsingissä luennoinut amerikkalainen professori Marvin Carlson. Tapahtumaa koskevat aineistot eivät ole tulleet vielä arkistossa vastaan, mutta käyntiin liittyy muutamia muistikuvia. Helsingissä Marvin Carlson kompastui kävellessämme Kansallisteatteriin, mistä löytyi ensiaputaitoinen asiantuntija ja tarpeiston kävelykeppi. Marvin sai kepin mukaan lähtiessämme Tallinnaan, ja se palautettiin lopulta Tukholmasta, minne hän jatkoi matkaa Tallinnasta. Omat opiskelijamme muistelivat matkan jälkeen, kuinka he olivat istuneet puistossa nurmikolla keskustelemassa kuuluisan teatterintutkijan kanssa, kun olin itse neuvottelussa virolaisten kollegojemme luona. Muistan myös, että kävimme Marvin Carlsonin kanssa Suomen lähetystössä nauttimassa tarjoilusta ja Vanhan kaupungin näköalasta.

Viro-yhteyksien tuloksena saimme useana vuonna virolaisen vaihto-opiskelijan, joista pitkäaikaisin yhteistyö on muodostunut nykyisen Tarton yliopiston professorin Anneli Saron kanssa. Hän myös vaihtovuotensa jatkoksi edusti meitä Erasmus-verkostomme opiskelijavaihdossa Hollannissa, missä oli professorina yksi Annelin väitöskirja-aiheen parhaista asiantuntijoista. Myöhemmin Anneli Saro toimi kauden Viron lehtorina yliopistossamme.

Viro-yhteistyötä tuki Suomen-Instituutti, jonka tiloja saatoimme käyttää yhteisiin seminaareihin. Esimerkiksi elokuussa 1999 järjestimme yhdessä virolaisten kanssa kansainvälisen IFTR:n Historiography -työryhmän kolmipäiväisen työseminaarin ”Theatre Amidst Changing Urban Structures: New Notions of Community with the Decline of the Nation-State”. Ohjelma rakentui luennoista ja ennakkoon lähetettyjä tutkimustekstejä koskevista keskusteluista. Matka Tallinnaan tehtiin hitaalla laivalla, ja ensimmäiset tutkimusesittelyt pidettiin matkan aikana. Helsinkiin palattiin yölaivalla, ja muistan ainakin osan matkalaisista osallistuneen aktiivisesti laivassa järjestettyyn karakoetapahtumaan.

Tallinnan-seminaarin aihe liittyi vuosituhannen vaihteessa rahoitusta saaneeseen projektiimme, joka oli osa valtakunnallista kaupunkitutkimusta koskevaa hanketta. Sen puitteissa saatoimme tukea matkakuluissa omia väitöskirjatutkijoitamme. Osallistujina oli kolmetoista virolaista tutkijaa ja 22 meitä muita, joista yhdeksän Suomesta ja muut eri puolilta Eurooppaa ja Yhdysvaltoja. Osa ulkomaisista osanottajista oli ennen matkaa osallistunut vuosittaiseen kesäkouluumme.

Viime vuosina Tarton yliopiston apulaisrehtorinakin toiminut Anneli Saro on johtanut professorimme Hanna Korsbergin kanssa Viron ja Suomen teatteriyhteyksiä tutkinutta laajaa projektia, jonka tuloksista pääsemme ensi vuonna lukemaan. Myös Luule Epner on ollut mukana projektissa.

Latviaa koskevassa aineistossani on useita dokumentteja keväältä 1990, mutta ne eivät koske teatteriyhteyksiä. Kirjoitin tuohon aikaan Demariin teatteriarvioita ja myös koko sivun artikkelin osallistumisesta Latvian kulttuurifoorumiin. ”Tämä joukko muodostaa eräänlaisen puolueen, rekisteröimättömän poliittisen mahdin, jonka tärkeyttä todistaa vallanpitäjien aivan viime vuosiin saakka osoittama vastustus liikkeen johtajia kohtaan”, kirjoitin järjestäjistä artikkelin aluksi. Liikkeen taustana oli pyrkimys maan kulttuuriväen aseman vahvistamiseen, kun talous mullistui ja kulttuurin tuki kärsi verotulojen puuttuessa. Kirjoitukseni perustui pääasiassa liikkeen johdossa olleen runoilija ja kansanedustaja Jānis Petersin haastatteluun. Tekstissä viitattiin myös Baltian maiden, Valko-Venäjän ja Venäjän kulttuuriministerien keskusteluun, jossa korostettiin itsenäistä kulttuuripolitiikkaa ja kunkin maan itsenäisyyttä pidettiin itsestään selvänä. Venäjän kulttuuriministeri, Taganka-teatterin näyttelijä Nikolai Gubenko ei vastustanut näitä ajatuksia.

Vaikuttavin muistiinpanoja sisältäneen arkistoni yksittäinen kulttuurifoorumia koskeva dokumentti on pöydälle lipputelineeseen tarkoitettu kankaalla päällystetty pahvi, johon on kuvattu Latvian ja Suomen liput ja kirjoitettu sanat ”Latvija” ja ”Somija”. Latvian lipun omistaminen olisi pari vuotta aikaisemmin johtanut vankeuteen, nyt se jaettiin vapaasti kaikille osanottajille.

Oppiaineen Latvian tuntemus usein liittyi vuosituhannen vaihteen ympärillä kansainväliseen maineeseen nousseen Alvis Hermaniksen ohjauksiin, joita oli nähty Suomessa jo ennen järjestelmän muutosta. Esimerkiksi hänen Jaunais Rīgas Teātris -teatterinsa yhdessä Berliinin juhlaviikkojen kanssa toteuttama The Sound of Silence vieraili Tampereen Teatterikesässä, ja Lammilla kokoontunut kesäkoulumme näki sen retkellään Tampereelle. Hermaniksen Italian Modenassa ohjaama esitys vieraili Tampereen Teatterikesässä vuonna 2010 osana Tampereen yliopiston Prospero-projektia.

Ensimmäisiä yhteyksiämme latvialaiseen teatteriväkeen kuitenkin syntyi opetuksen tai laitosten sijaan tutkijoiden piirissä, muistikuvieni mukaan siksi, että alamme koulutusjärjestelmät poikkesivat toisistaan ja yksinkertaisinta oli solmia henkilötason kontakteja. Osallistuin itse useaan semiotiikan nimissä järjestettyyn kongressiin, joissa menetelmällistä teemaa sovellettiin avarasti ja muutaman kerran myös muodostamalla teatteriin liittyvä erityisryhmä. Oppiainettamme oli kyllä pyydetty mukaan alkuaan Erasmus-verkoston piirissä syntyneeseen teattereiden hallintomalleja koskevaan tutkijakoulutusryhmään, jossa oli mukana useita Baltian maita, mutta meiltä puuttui aiheen tutkijoita.

Latvialainen teatteri innosti keväällä 2005 tekemään opintomatkan Viron kautta Riikaan, ja raportoinnista päätellen saimme siihen myös taloudellista tukea yliopiston rehtorilta. Matka onnistui erittäin hyvin huolimatta siitä, että Riiassa vieraili samanaikaisesti USA:n presidentti Bush ja aiheutti merkittäviä rajoituksia kaupungissa liikkumiseen. Ohjelma oli silti mittava ja poikkeustilannekin antoi siihen oman värinsä. Opiskelijat saivat ajankohtaista tietoa Latviasta ja sen kulttuurista ja näkivät kaikkiaan viisi teatteriesitystä, yksi niistä ooppera. Kesäkouluumme kolmena vuonna osallistunut Andra Rutkēviča kuului Hermaniksen teatterin henkilökuntaan ja järjesti koko joukolle liput kahteen teatterinsa yleensä loppuunmyytyyn esitykseen. Kun Riian keskusta oli presidenttivierailun takia osin suljettu, teimme retken Jūrmalaan, missä Diana Žīgure luennoi Latvian kulttuurista. Paluumatkalla Tallinnassa ohjelmaan kuului museo- ja näyttelykäyntejä, teatteriesitys ja kiertokäynti keskiaikaisiin rakennuksiin sijoittuvassa Kaupunginteatterissa. Itselläni on muistona paljon käytetty opiskelijoiden lahjoittama virolainen kesähattu.

Riian ohjelmaan sisältyi suurlähettiläs Pekka Wuoriston Latvia-katsaus Suomen lähetystössä. Keskustelun kohteena olivat myös Helsingin yliopiston Taiteiden tutkimuksen laitoksen ja Latvian yliopiston välisen yhteistyön käynnistäminen, jota suurlähettiläs Wuoristo kertoi mielellään edistävänsä. Taiteiden tutkimuksen laitoksessa hankkeeseen otettiin myönteistä kanta, ja pyrkimyksenä on järjestää syksyllä 2005 laitoksemme oppiaineiden edustajien vierailu Riikaan. Arkistossani ei ole tätä koskevia mainintoja, enkä muista toteutuiko suunnitelma.

Liettuasta tutustuimme erityisesti Kaunakseen ja sen aktiivisiin teatterintutkijoihin, ja yhteydet ovat edelleen läheiset. Tutkijat ovat tavanneet kansainvälisissä tapahtumissa yhtä lailla maailmalla ja kummassakin maassa.

Baltian maiden tutkijat ovat oppineet tuntemaan toisensa hyvin, mutta Suomen ja kaikkien Baltian maiden keskinäiset yhteydet näkyivät ensin taiteilijoiden piirissä, mistä Q-teatterin ympärille syntynyt Baltic Circle -festivaali on näkyvin esimerkki. Kun osallistuimme festivaalin tapahtumiin marraskuussa 2007 järjestämällä seminaarin New Theatre on the Baltic Shores, omakin verkostomme oli laajentunut ja vakiintunut, mitä osoittavat ulkomaiset vieraamme. Luentoja ja keskusteluja oli viikon kaikkina arkipäivinä, ja vieraina oli tutkijoita kaikista Baltian maista, Tanskasta, Norjasta ja Irlannista sekä amerikkalainen Baltian maita kiertänyt professori Jeff Johnson. Suomalaiset osanottajat olivat tutkijoita, taiteilijoita ja teattereiden hallinnosta vastaavia henkilöitä. Merkittävä osa ohjelmasta käsitteli näytelmiä ja niiden kääntämistä. Pääosa luennoista pidettiin englanniksi. Omat opiskelijamme osallistuivat seminaarin ohessa festivaalin esityksien kommentointiin verkkosivuilla.

Seminaarimme oli muodoltaan vaatimaton, mutta muistan keskustelun edenneen vilkkaana. Meillä ei ollut varaa virallisiin käännöksiin, ja kun osanottajat tarvitsivat käännöstä keskustelujen aikana, ratkaisu löytyi yhteistyöstä yleisön kanssa. Ulkomaisten osanottajien osallistumista ilmeisesti voitiin tukea yliopistojen välisten tutkijavaihtosopimusten puitteissa. Seminaari oli osa oppiaineen opetusta, mihin esimerkiksi esitelmä teatteriväen tuntemien liettualaisten ohjaajien työstä sopi hyvin. Seminaariin kokonaisuudessaan muodostui yhteisöllinen henki. Teatterintutkijoiden osalta se ennakoi tulevaa Pohjoismaiden ja Baltian maiden teatterintutkijoiden järjestön henkeä.