Keskusteluja arkiston kanssa

Yliopistotyön parhaisiin puoliin kuuluivat toimiminen eri sukupolvien muodostamassa yhteisössä ja kohdallani myös mahdollisuus yhteistyöhön opiskelijajärjestöjen kanssa. Pääosa teatteritieteen opiskelijoista oli nuoria, mutta joukossa oli myös alan vaihtajia ja ikää olennaisempi asia oli aktiivinen halu etsiä tietoa ja valmistua. Vuodet Keskisuomalaisen Osakunnan inspehtorina palauttivat mieleeni omat varhaiset opiskeluvuoteni, ja teatteritieteen opiskelijoiden perustamasta ainejärjestöstä Repliikistä tuli tärkeä neuvotteluosapuoli opetuksen kehittämiseen.

Yhteistyöhön sisältyi monia juhlahetkiä, ja tapahtumat on mahdollista palauttaa mieleen niissä pitämieni puheiden avulla. Hauskoista tapahtumista on myös jäänyt ohjelmia ja esitteitä.

Kun aloitin kauteni Keskisuomalaisen Osakunnan inspehtorina vuonna 1996, omat opiskelijani olivat jo tulleet tutuiksi mutta sain myös mahdollisuuden tavata nuoria eri oppiaineista ja ulkojäseninä eri yliopistoistakin. Havaitsin pian, kuinka arvostettu inspehtorin asema on yliopiston professorien piirissä. Toiminnan käynnistyttyä mieleeni palautuivat omat aktiiviset opiskeluvuoteni Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa Tampereella 1960-luvun alussa, kun ylioppilaskunta noudatti vielä akateemisia perinteitä melko uskollisesti. Keskisuomalaisessa Osakunnassa Helsingissä ne olivat säilyneet myös opiskelijamaailmaa ravistaneiden vuosien yli nykyaikaan saakka.

Ylitin mielessäni sillan oman menneen ja nykyisen välillä Tampereen yliopiston Ylioppilaskunnan juhlapuheessa marraskuussa 2015. Minua oli pyydetty pitämään se yhdessä mieheni Heikin kanssa, jonka ura opiskelijajohtajana oli omaani näyttävämpi, ja pyynnön taustana kenties oli voittomme Ylioppilaskunnan ensimmäisessä edustajiston vaalissa syksyllä 1962: vaaliliittomme ”Kokemusta ja uutta verta” oli voittaja, ja koko vaalissa Heikki (22 vuotta) sai eniten ja minä (20 vuotta) toiseksi eniten ääniä. Edustimme vaaliliitossamme kokemusta, olimmehan jo kolmannen vuoden opiskelijoita. Akateemisten perinteiden noudattamisen rinnalla ylioppilaskunta pyrki silloinkin edistämään opiskelijoiden asemaa, ja itse esimerkiksi toimin yliopiston kirjastoon myöhemmin liitetyn opiskelijakirjaston hoitajana. Suora linkki opiskeluajastani Keskisuomalaiseen Osakuntaan on ensimmäinen professorini, Unto Kupiainen, loistava luennoitsija, jonka runoon perustuva Teinilaulu on eräänlainen osakunnan juhlamarssi.

Inspehtorin vuosijuhlissa ja nauhanjakotilaisuuksissa pitämien puheiden ja osakunnan Ksoidin-lehteen kirjoittamieni tervehdysten perusteella voin seurata hyvin omia kauteen liittyviä tuntemuksiani. Näin osakunnan yhteisön rakentajana ja turvallisena paikkana uuteen opiskelupaikkaan ja -kaupunkiin totuttauduttaessa. Itselleni lapsuuteni ja nuoruuteni Keski-Suomi palautui uudella tavalla mieleen.

Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen opiskelijoilla oli yhteinen opiskelijajärjestö Katharsis, jossa omat opiskelijamme toimivat vaihtelevassa määrin. Laitosten yhdistyminen vuonna 1998 johti myös opiskelijajärjestöissä muutoksiin, oman aineemme kohdalla Repliikin perustamiseen seuraavan vuoden lokakuussa.

Muistan hyvin oman kantani Repliikin perustamiseen ja yleistunnelman opiskelijoiden kanssa käytyjen keskustelujen aikana. Ainejärjestö sai selkeät rajat muiden taiteita tutkivien aineiden opiskelijajärjestöjen yhteydessä. Oppiaineen kannalta erityisen tärkeätä oli saada henkilökunnalle opiskelijoiden ääntä edustava keskusteluosapuoli. Näille omille tuntemuksilleni löytyy lisätodisteita Repliikin kymmen- ja kaksikymmenvuosien juhlissa pitämistäni puheista. Olen niissä maininnut perustamista koskevan keskustelun Sipriina Ritarannan ja Hanna Reetta Majasen kanssa, joten muistikuvani tapaamisesta heidän kanssaan Fabianinkadun rakennuksen ala-aulassa ilmeisesti pitää paikkansa. Varmaa on, että perustaminen oli viisasta.

Repliikin kymmenvuotisjuhlassa arvioin, että uuden laitoksen perustamisen jälkeen ”joutui harvemmin selittämään, mitä teatteritiede oikeastaan on”, koska jo nimi kertoi sen olevan yksi laitoksen taiteita tutkivista aineista. Arvelin myös opiskelijoiden aktivoituneen tarkentamaan ja syventämään yhteisönsä tavoitteita. Tärkeimmäksi silti koin entistä paremman mahdollisuuden neuvotella opetuksen kehittämisestä myös virallisten opetuspalautteiden ja laitoshallinnon ulkopuolella. Vaikka edustettuna saattoi olla pieni joukko, se oli saanut valtuutuksensa laajemmalta opiskelijajoukolta. Opiskelijat myös osallistuivat aktiivisesti aineemme opetuksen kehittämiseen. Omat yhteydenottoni saattoivat jäädä päivittäisten kiireiden jalkoihin, mutta aina tiesin, että tarvittaessa on mahdollisuus olla yhteydessä opiskelijoiden keskuudestaan valitsemiin henkilöihin.

Repliikin perustaminen muistikuvani mukaan aktivoi teatteritieteen opiskelijoita myös yhteisten teatterimatkojen ja tutustumiskäyntien järjestämiseen. Ulkomaisten opintomatkojen kustannukset ja kohteena olevien maiden yhteyksien tarve vaativat edelleen oppiaineen panostusta, mutta kotimaan teatterivierailut oli mahdollista järjestää pienemmin taloudellisin panostuksin ja Repliikki oli joustava yhteisö niitä toteuttamaan. Teatteritieteen perinteiset junaseminaarit hiipuivat ja jäivät historiaan. Niiden historia on kuitenkin kiinnostava.

Ajatus junassa pidettävästä seminaarikokouksesta syntyi käydessäni Tampereella, ehkä TTT:n historiatoimikunnan kokouksessa 1990-luvun puolivälissä. Paluumatkalla juna oli täynnä (paikkaliput eivät vielä olleet pakollisia), ja etsin väsyneenä istumapaikkaa ja päädyin lopulta ensimmäisen luokan vaunuun. Sen toisessa päässä istuimet olivat avoimen tilan ympärillä, keskeltä vain puuttui kokouspöytä; vaunu oli mielestäni sopiva seminaarihuoneeksi. Myöhemmin selvisi, että VR myy opiskelijalippuja myös ensimmäiseen luokkaan. Näistä lähtökohdista suunnittelimme mallin teatterikäynteihin maan eri puolilla. Opintomatkoihin ei ollut budjettia, mutta oppiaine pystyi maksamaan ensimmäisen ja toisen luokan opiskelijalipun erotuksen. Junamatkalla pidettiin kohdekaupungin teatteria koskeva seminaari-istunto. Kohteessa saatiin yleensä ilmaiset liput ja vieraanvaraisuuttakin, ja yöpymiseen varattiin mahdollisimman halpa mutta siisti paikka. Teatteritiede hoiti ohjelman kulut, muihin etsittiin lisäavustuksia eri lähteistä – viimeisiin matkoihin Repliikiltäkin sen alkuaikoina?

Vuosikymmenen aikana ehdimme käydä useissa teatterikaupungeissa Helsingin ulkopuolella: Lahdessa, Kuopiossa, Kajaanissa, Jyväskylässä, Tampereella, Vaasassa, Oulussa, Rovaniemellä, Turussa ja Seinäjoella. Teattereiden rinnalla olimme yhteydessä yliopistoihin. Esimerkiksi Kajaanin Kaupunginteatteri oli käyntimme aikana suomalaisen kulttuurikeskustelun keskiössä, sillä avustusten leikkauksien johdosta sen toiminta oli vaarassa, vaikka esitykset saivat osakseen kiitosta ja huomiota teatteriväen piiristä kaikkialla maassa. Tilanteesta käytiin myös laajaa tukikeskustelua Kolmen sisaren kajaanilaisversion, fiktiivisen maakuntajohtaja Vesterisen nimissä tämän kotisivuilla. Näimme Kajaanissa hienoja esityksiä ja pääsimme haastattelemaan teatterin henkilökuntaa. Menomatkalla olimme jo perehtyneet teatterin hallintomalliin ja historiaan keskustelujen taustaksi. Kajaanilainen matkustajakotikin osoittautui viihtyisäksi majapaikaksi; kaikki matkojen kulut pyrittiin minimoimaan.

Teatteritieteen oman opiskelijajärjestön Repliikin perustaminen on osoittautunut hyväksi ajan edetessäkin. Tänään siitä on useita todisteita, yhtenä niistä teatteritieteen opiskelijoiden ja alumnien muodostaman kirjoittajaryhmän T-efektin verkkojulkaisu ja Me teatterissa, teatteri meissä -kirja . Entisiä ja nykyisiä opiskelija-aktiiveja kohtaan säännöllisesti teatteriin liittyvissä tehtävissä ja ylipäätään kulttuurin kentällä.