Keskusteluja arkiston kanssa

Elokuun alussa 1998 neljä taideaineiden laitosta ja niiden yhteensä kuusi oppiainetta liittyivät yhteen ja muodostivat Taiteiden tutkimuksen laitoksen. Kotimaisella kirjallisuudella, musiikkitieteellä ja taidehistorialla oli ollut oma laitos, ja muut kolme, estetiikka, teatteritiede ja yleinen kirjallisuustiede, olivat muodostaneet yhteisen laitoksen. Uudessa laitoksessa taideaineiden yhteistyö tehostui ja laitoksen nimi asetti kaikki tasavertaisesti rinnan.

Muistikuvissani Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen toimintaympäristö oli ollut miellyttävä ja tasa-arvoinen, vaikka teatteritieteellä oli vain apulaisprofessuuri. 1990-luvun alussa laitoksen johdossa toimivat yleisen kirjallisuustieteen professorit, ja he tukivat teatteritieteenkin hankkeita ja taloudelliset resurssit jaettiin oikeudenmukaisesti. Hallintorakenteiden muuttuessa yhteisistä asioista sovittiin laitoskokouksessa. Erimielisyydet hoidettiin keskustelemalla, ja niitä oli vain sen verran kuin ilmaisun vapauskin edellytti. Sopua kuvastaa sekin, että toimin laitosten yhdistymisen aikana oman laitoksemme esimiehenä, vaikka olin pienestä aineesta ja kauden alussa vielä määräaikaisesti nimitetty. Liittymisellä suurlaitokseksi ei kritisoitu entistä vaan etsittiin laajempia toimintamahdollisuuksia.

Uuden Taiteiden tutkimuksen laitoksen ensimmäinen esimies, taidehistorian professori Riitta Nikula perusteli muutosta tiedekunnan suurimmaksi laitokseksi: ”Nyt voimme ensin keskenämme keskustella tavoitteistamme sekä asettaa tarpeemme järjestykseen ja huolehtia sitten lojaalisti niiden etenemisestä. [–] Laitoksen johtoryhmä tekee yhdessä päätöksiä ja yhteisessä kansliassa osastosihteeri ja atk-suunnittelija auttavat kaikkia.” Laitos suunnitteli myös yhteistä opetusta ja opetusta tukevia muita hankkeita.

Valmistuneiden tutkintojen määrä todistaa, ettei liittyminen ainakaan hidastanut kehitystä. Uuden laitoksen ensimmäiseen esitteeseen sisältyvä vuosien 1998–2000 tutkintoja koskeva tilasto osoittaa, että maisterintutkintojen määrä nousi joka vuosi. Lisensiaattitutkinnot valmistuivat epätasaisemmin, ja tohtoreiden määrä laski vähän (noustakseen seuraavina vuosina). Oman otsikkonsa uuden laitoksen esitteeseen saivat entisen laitoksemme toiminnasta elokuva- ja televisiotutkimus ja musiikkitieteen piirissä toiminut semiotiikka, joiden opintokokonaisuuksien katsottiin tukevan tutkintoaineita. Taidehistoria toi mukaan Piirustuslaitoksen.

Yhdistyminen ei silti merkinnyt välitöntä eri oppiaineiden yhtäläistä resursointia, sillä laitosten lähtötilanteet poikkesivat toisistaan. Virkoja oli vaihtelevasti, ja kun yhteisestä kassasta oli maksettu palkat, kullekin vuosittain toimintaan jaettu summa tuntui erityisen niukalta niistä, joilla oli vähän virkoja. Koin kuitenkin, että järjestelmä jätti oppiaineille suunnitteluvaraa, erityisesti koska rahanjaosta päätettiin jo vuoden alussa. Se mahdollisti oman aineen budjetin käyttämisen mahdollisimman tehokkaasti. Helsingin yliopiston ensimmäinen tutkimuksen arviointi pakotti laitokset arvioimaan toimintaansa, mikä oli mielestäni erittäin hyvä ja tarpeellista, mutta tulos vaikutti suoraan seuraavien vuosien rahoitukseen eri oppiaineissa. Se osoittautui laitoksemme kahdelle arvioinnissa huonosti menestyneelle aineelle tuhoisaksi, sillä tulos kohdennettiin suoraan rahoitukseen ja ennakkoon periaatteena esitetty ylimääräinen tuki sitä erityisesti tarvitseville unohtui päättäjiltä täysin. Tässä toteutettiin tuttua kaavaa: jolla on, sille annetaan. Teatteritiede sinnitteli eteenpäin etsimällä lisärahoitusta ulkopuolelta, sillä arviointihetkellä olimme jo päässeet hyvään vauhtiin. Kotimainen kirjallisuus sen sijaan äänesti jaloillaan eli vaihtoi laitosta ja liittyi Suomen kielen laitokseen. Seuraavassa tutkimuksen arvioinnissa koko laitoksemme menestyi erinomaisesti.

Rahoitukseen vaikuttaneessa ensimmäisessä tutkimuksen arvioinnissa ratkaisevaksi oli muodostunut väitöskirjojen määrä, sillä se määritteli arvioitavaksi jätettyjen tutkimusten määrän. Teatteritieteen väitöskirjat alkoivat valmistua vasta seurantakauden päätyttyä, ja muistimme myös Henry Baconin väitöstutkimuksen ajan liian aikaiseksi ja sekin jäi ulkopuolelle. Saatoimme siis jättää arvioitaviksi vain muutamia tutkimuksia. Muistan tarkastusryhmän asenteen arviointikeskustelussa työhuoneessani: Pari arvioitsijaa hymyili vaatimattomalle väitöskirjamäärälle, lisensiaattitutkimuksellemme eli väitöskirjan puolikkaalle (väitös kirjattiin musiikkitieteeseen). Jetlagista kärsivä arvioija nukkui suuren osan ajasta, ja toinen ryhtyi ohjaamaan kohteliaasti kuuntelevan tutkijakoulutettavamme väitöskirjatyötä. Kolmas palautti myöhemmin artikkelini henkilökohtaisesti ja piti sitä kiinnostavana luettavana – mutta tunnusti anteeksipyydellen (ehkä arvioinnistakin), ettei oikeastaan tiedä teatterintutkimuksesta mitään. Koin että prosessissakin oli ilmeistä korjaamisen tarvetta.

Kaikkina vuosina toivoimme tiedekunnalta voimavaraselvitystä, jossa arvioitaisiin resurssien ja tuloksen suhde. Laitoksemme ja kaikki sen yksittäiset aineet olisivat menestynyt siinä loistavasti. Käsittääkseni sellaista selvitystä ei ole koskaan tehty.

Löysin omasta arkistostani Kari Huittiselle kirjoitetun tekstin, joka näyttää olevan vastaus laitosten yhdistämisiä koskevaan yleiseen kyselyyn. Tekstiini on merkitty kynällä muutamia lyöntikorjauksia, joten se ilmeisesti vastaa hyvin lähettämääni lopullista kirjettä. Päiväys puuttuu, mutta päättelen sisällöstä, että kysely on tehty vuosituhannen taitteessa. Nyt lukiessani olen edelleen valmis allekirjoittamaan esittämäni kommentit, vaikka laitoksen koko ja toimintakin ovat muuttuneet suuresti. Tiivistettynä johtopäätöksenäni totesin, että oppiaineelle ei ole tärkeintä, millainen yläpuolella oleva hallinto on, vaan että rahoitus voidaan ennakoida ja tietty päätösvalta pysyy itsellä; noissa puitteissa voi suunnitella toimintaa järkevästi. Päätösten tekijät ovat myös määrärahojen käyttäjiä, joten päätösvallan yksityiskohdista päättäminen pitäisi jäädä toimijoille.

Neljä vastausta lausuntopyynnön kysymyksiin selittävät kantaani tarkemmin. Ensiksi totesin, ettei yhdistäminen aina lisää resursseja, esimerkiksi silloin kun voimat joudutaan hajottamaan liikaa kokouksiin ja oman ydintoiminnan ulkopuolelle. Seuraavaksi totesin, että jos ruohonjuuritasolla ei ole lainkaan toimistohenkilökuntaa, opetushenkilökunnalta menee tarpeettomasti aikaa tukipalvelujen etsintään. Mielestäni tehtävien mukana piti siirtyä alaspäin myös resursseja. Mitään ei kannattanut muuttaa, ellei uusi ollut entistä parempi, ja muutosten piti lähteä koetusta tarpeesta eikä vain ylhäältä tulevasta määräyksestä. Viimeisenä kommenttina pidin tärkeänä, että oman oppiaineen suunnittelu hyväksytään toimintastrategiaksi; suuren koon siunauksellisuutta painotettiin liian kaavamaisesti. Laaja yhteisö oli tärkeä antamalla liikkumavaraa sivusuunnassa, mutta se palveli pikemmin laajuutta kuin syvyyttä. Laitos ei korvannut tarvetta oman alan syventävään toimintaan, joka oli myös turvattava.

Kannatin joka tapauksessa omaa liitostamme. Muistini mukaan Taiteiden tutkimuksen laitos oli teatteritieteelle hyvä yhteisö, jossa oli riittävästi mutta ei liikaa poikkeavia mielipiteitä. Kaikilla oli omanlaisiaan ongelmia, ja osa niistä heijastui muihinkin, mutta asiat menivät eteenpäin ja työ oli tuloksellista. Laitos valmisti myös uuden esitteen, jossa ei enää ollut mukana vuonna 2005 lähtenyttä Kotimaista kirjallisuutta. Elokuva- ja televisiotutkimus oli saanut määräaikaisen professorin ja oman esittelynsä semiotiikan tapaan. Esitteen ulkopuolelta muistan yhteisen opintokokonaisuutemme Taiteet käytäntöön, jonka tuntiopettajina oli muun muassa Kauppakorkeakoulun tutkijoita ja tavoitteena antaa valmiuksia hallinnollisille aloille suuntautuville taiteentutkijoille.

Laitoksemme uusi esite sisälsi aikaisempaan tapaan professori Hannu Riikosen historiakatsauksen, ja laitoksen johtajana toiminut professori Heta Pyrhönen tarkasteli toimintaa otsikolla ”Uutta kohti”. Hän kirjoitti taiteentutkimuksen laajentumisesta ja monipuolistumisesta sekä korosti taideaineiden tehtävää yhteiskunnan muutoksissa: ”Taiteiden tutkimuksen laitoksella on arvokasta opetettavaa: syventävä, huolellinen taiteen ’lukeminen’, joka on taiteenalojemme ytimessä. Sen kautta yksityinen taiteenkokija voi arvioida, miten teokset pyrkivät ohjailemaan hänen moraalisia, poliittisia ja esteettisiä arvojaan herättämällä hänessä samanaikaisesti esimerkiksi arvostelua ja vastarintaa, mutta myös ihailua ja nautintoa.” Hallinnollisten kehysten tavoite oli palvella olennaista sisältöä ja sen tavoitteiden toteuttamista.

Tutkijakoulutuksen alueella oma aineemme järjesti vuosittain teatteritieteeseen keskittyvän kansainvälisen kesäkoulun, ja kansallisesti merkittävimmäksi yhteistyöksi muodostui useille taiteenaloille ulottuva Teatterikorkeakoulun (professori Pentti Paavolainen) ja Sibelius-Akatemian (professori Kari Kurkela) koordinoima valtakunnallinen esittävien taiteiden tutkijakoulu VEST. Teatteritieteellä oli yksi tutkijapaikka, mutta useammatkin tutkijakoulutettavamme saivat osallistua koulutustilaisuuksiin. Laajimmillaan tutkijakoulussa oli mukana koordinoivien yliopistojen sekä oman laitoksemme musiikkitieteen lisäksi opiskelijoita ohjaajineen Tampereen ja Jyväskylän yliopistoista.