Keskusteluja arkiston kanssa

Nordic co-operation in many different forms

The ties between our theatre studies discipline and other Nordic countries have been varied: including networking, co-working in shared associations, and personal researcher relationships. For example, the association founded in the beginning of the 1990s, Nordisk teaterforskeruddannelsenetvaerk (Notefun, Nordic Theatre Research Training Network), united Nordic universities for almost a decade, and the Universities of Helsinki, Umeå, and Trondheim, shared a long-term research project that researched the movement of 19th century theatre companies outside of the Nordic capital cities. The Nordiska teaterforskare (Nordic Theatre Researchers) association founded in the beginning of the 1990s has consistently encouraged myriad forms of co-operation and the association is still active today, now having expanded to include the Baltic countries.

Pohjoismainen yhteistyö oli itselleni tuttua jo Teatterimuseon ja Pohjoismaisen Teatteri-instituutin Suomen keskuksen aikana 1980-luvulla, ja tutkijoidenkin yhteydet tiivistyivät vuosikymmenen lopussa, kun perustimme yhdistyksen Nordiska teaterforskare. Seuraavina vuosina tutkijakollegat kävivät entistä tutummiksi ja yhteyksiä syntyi monella tasolla ja erilaisin muodoin.

Hyvin resursoitu ja melko kattavasti eri pohjoismaiset yliopistot yhdistänyt Nordisk teaterforskeruddannelsenetvaerk (Notefun) syntyi Aarhusin yliopiston dramaturgian laitoksen aloitteesta Jørn Langstedin johdolla. Päätös verkostosta tehtiin vuonna 1991, ja se toimi aktiivisesti kolmen seuraavan vuoden ajan. Tavoitteena oli pohjoismaisen yhteistyön systematisointi, ja jäseninä olivat teatterialan yliopistolaitokset. Oman arkistoaineistoni mukaan symposiumeja järjestettiin vuosittain, ja sen lisäksi järjestettiin ainakin kaksi neuvottelu- ja suunnittelukokousta. Muistikuvani mukaan symposiumit järjestettiin rinnan järjestön Nordiska teaterforskare kanssa.

Suomalaiset yliopistot näyttävät olleen verkostossa melko kattavasti mukana, vaikka arkistossani on vain satunnaisia nimilistoja. Rahoittajina mainitaan opiskelija- ja opettajavaihtoa tukeva NORDPLUS ja tutkija-akatemia NORFA. Osallistuminen vuosittaisiin tapahtumiin oli tavallista helpompaa, sillä professoreiden ei tarvinnut etsiä itse rahoitusta matkoihin. Verkosto rahoitti myös opiskelija- ja opettajavaihtoa, joka muistikuvani mukaan jakautui epätasaisesti mutta hyödynsi myös omaa laitostamme; ainakin yksi opiskelijamme vietti lukuvuoden Tanskassa, ja verkosto maksoi ainakin yhden vierailevan opettajan luentomatkan Helsinkiin.

Verkoston perustamisen jälkeinen tapaaminen järjestettiin Drammenissa Oslon lähellä vuonna 1992. Seuraavana vuonna huhtikuussa järjestetty symposium ”Aktuelle tendenser i nordisk teatervitenskap” Trondheimissa oli kohdennettu tutkijakoulutukseen, ja sen ohjelma osoittaa toiminnan painottuneen Tanskan, Norjan ja etelä-Ruotsin yliopistoihin. Kolmas symposium järjestettiin Kööpenhaminassa syksyllä 1994. Sen ohjelmassa Pentti Paavolaista kiitetään Teatterikorkeakoulun Helsingissä järjestämästä symposiumista, ja Suomi siis oli aktiivisesti mukana. Erillinen neuvottelukokous järjestettiin ainakin Göteborgissa joulukuussa 1993.

Pentti Paavolaisen johtama lokakuussa 1994 symposiumi Theatre and Dance Artist doing Research in Practice kokosi yhteen suuren joukon taiteellisesta tutkimuksesta kiinnostuneita kaikista Pohjoismaista. Puheenvuoroista ilmestyi seuraavana vuonna Pentti Paavolaisen ja Anu Ala-Korpelan toimittama julkaisu.

Olen kirjoittanut omia muistiinpanoja kokouspapereitteni marginaaleihin, ja muutamista tapaamisista minulla on myös muistikuvia. Kommenttini eri yhteyksissä liittyvät useimmin rahaan ja käytännön tavoitteisiin. Pidin hyvänä NORFA-rahoitusta väitöskirjojen ohjaajien ja opiskelijoiden matkoihin sekä muutaman kuukauden työskentelyyn toisessa maassa. Pohjoismaiden tutkintovaatimusten kokoaminen kaikkien tiedoksi oli hyödyllistä, samoin ylipäätään tapaamiset ja keskustelut. Kommenttien mukaan silti kannatin pienempiä ja joustavampia tapaamisia, kansallisia hankkeita olisi voinut hyödyntää paremmin ja olisi voitu toimia tavoitteellisemmin. Tiedotuksessa oli tärkeätä listata ohjaajaresurssit, mutta muuten järjestön Nordiska teaterforskare tiedotuslehti BUNT saavutti kaikki jäsenyliopistot ja riitti tiedotuskanavaksi. Tutkijakoulutuksessa kannatin paikallisiin tutkijaseminaareihin liitettäviä intensiivijaksoja sekä metodiseminaareja erityisaiheista. Yleensä toivoin rahan venyttämistä järjestämällä laitosten muuhun toimintaan yhdistettyä opetusta.

Aineisto sisältää myös laajan selvityksen ”Nordiske teaterforskarstuderande. Vilkor og visioner”, ja muistiinpanoni osoittavat pitäneeni kyselyä liian laveana. Pidin opiskelijoiden mielipiteiden selvittämistä hyvänä, mutta vaikka suomalaisiakin vastauksia oli ansiokkaasti mukana, esitettyjen kysymysten perusteella ei muodostunut käytännön toimintaa ohjaavia vastauksia. Esimerkiksi luettelo mahdollisista tutkimusteemoista sisälsi useita kymmeniä erilaisia ehdotuksia ja potentiaalisten luennoitsijoiden tai ohjaajien pitkä lista olisi rakentunut ilman kyselyäkin.

Projekti Mittnorden som teatermiljö under 1800-talets senare del puolestaan edusti hyvin käytännöllistä ja konkreettiseen tavoitteeseen pyrkinyttä hanketta. Sen rahoittaja oli Nordiska samarbetsnämnden för humanistiska forskning (NOS-H), ja toiminta alkoi vuonna 1994. Tavoitteena oli tutkia 1800-luvun viimeisen neljänneksen aikana Suomen, Ruotsin ja Norjan rajat ylittäneitä teatteriseurueita. Arkistoni kirjeenvaihto osoittaa, että olin kertonut hankkeen johtajalle, Uumajan yliopiston dosentille Claes Rosenqvistille opiskelijamme Asko Rossin kiinnostuksesta kiertueita koskevaa aihetta kohtaan ja arvioivani hänet päteväksi tutkimaan aihetta.

Yhteys Uumajan yliopistoon oli syntynyt pohjoismaisen verkostomme kautta, ja Claes Rosenqvist oli keväällä 1993 vieraillut sen puitteissa pitämässä luentokurssin. Hän palasi Helsinkiin myös uuden projektin alkuvaiheessa, ja silloin halusin esitellä hänet myös Sven Hirnille. Norjaa projektissa edusti Thoralf Berg Trondheimista. Ensimmäinen projektin julkaisu osoittaa Asko Rossin keskeisen osuuden koko hankkeessa. Kirjoitin julkaisuun yhden artikkelin, mutta muuten oma osuuteni painottui hallintoon ja hankkeen rahoitusmahdollisuuksien vahvistamiseen. Itselleni yhteistyö oli pikemmin oppimista kuin omaa tutkimusta – ja siksi erityisen virkistävää.

Projekti oli myös miellyttävän kompakti hanke erityisesti verrattuna pohjoismaiseen laajaan yhteistyöverkostoon. Asko Rossin kirjastonhoitajan ammattitaito ja muistaakseni myös Sven Hirnin välittämä tieto suomalaisista arkistoista muodostivat erinomaisen pohjan varhaisia kiertueita koskevan tiedon etsintään. Claes Rosenqvist oli myös kustantaja, ja tulokset julkaistiin asianmukaisesti, kun projekti valmistui vuonna 1998.

Kun Merenkurkun ylittäneet ja Ruotsin puolelta edelleen Norjaan siirtyneet teatteriseurueet saatiin kartoitetuiksi, ryhmä siirtyi tutkimuksissaan eteenpäin pohjoiseen. Vuonna 1999 käynnistyi Claes Rosenqvistin johdolla uusi projekti Bottnisk och nordnorsk teater under 1800-talet. Mukana oli Suomesta Asko Rossin lisäksi Pietarsaaren kulttuurielämää kartoittanut Linnea Stara. Myös Uumajasta mukana oli opiskelijatutkija. Projektista valmistui julkaisu Artister i norr: bottnisk och nordnorsk teater och underhållning på 1800-talet (2008).

Pohjoismaisella rahoituksella toteutettujen hankkeiden rinnalla maiden kesken syntyi monenlaista satunnaisempaa yhteistyötä. Omalla laitoksellamme oli usean vuoden ajan ruotsalaisten ja tanskalaisten tutkijoiden kanssa vireillä suunnitelma Krig och teater, ja sen puitteissa järjestettiin muutamia seminaareja. Hanna Korsbergin kanssa vierailimme Kööpenhaminassa luennoimassa. Keväällä 2002 järjestimme Helsingissä pohjoismaisen seminaarin, jonka alustajina vierailivat Ken Nielsen ja Lisbeth Jørgensen Kööpenhaminasta ja Karin Helander Tukholmasta. Seminaarin suomalaisiin puhujiin kuului muiden muassa Pentti Paavolainen, joten myös Teatterikorkeakoulu oli edustettuna. Yhteys Tukholman yliopistoon oli läheinen ja toteutui yhtä lailla tutkijoiden ja opiskelijoiden tasolla.

Itselleni kasvoi läheiseksi myös Norja, jonne muodostui useitakin yhteyksiä. Lähtökohtana oli norjalaisten käynnistämä Ibsenin näytelmien esityksiin liittyvä kartoitus ja tutkimukset (Ibsenistä pro gradunsa kirjoittanut Linnea Stara osallistui yhteistyöhön), mutta myös jäsenyyteni Suomalais-norjalaisen kulttuurirahaston hallituksessa. Edellisestä mieleeni on jäänyt Ibsenin juhlavuoden Oslon kongressi, johon osallistuimme Hannu Riikosen ja Hanna Korsbergin kanssa. Hanna myös toimitti tutkimusantologian Ibsen Suomessa (2006). Sitä ennen olin osallistunut myös Ateenassa pidettyyn norjalaisten järjestämään Ibsen-kongressiin, joka yhdisti näitä kahta maata ja kulttuuria koskevan oman kiinnostukseni. Tarkastelin omassa esitelmässäni Ibsenin Hedda Gablerin esityksiä Suomalaisessa Teatterissa vuonna 1891 ja Takomo-teatterissa vuonna 2001 ja pohdin tulkintojen yhteyttä näytelmän mahdollistamaan tragediaan.

Kaikissa pohjoismaissa teatterintutkijoiden määrä oli pieni ja resurssit yleensä keskittyneet yliopistolaitoksiin. Pohjoismainen Nordiska teaterforskare -järjestö rakentui henkilöjäsenyydelle ja muodosti demokraattisemman yhteisön. Kaikissa yhteyksissä skandinaaviset kielet hallitsivat virallisia kokouksia ja osanottajat puhuivat ruotsia, norjaa tai tanskaa, kukin omaa kieltään.

Suomenkielisten oli vain mukauduttava tilanteeseen. Ymmärsin vähitellen, että ruotsi saattoi olla tanskalaisille yhtä vaikeaa kuin tanska oli ruotsia puhuville. Se saattoi johtaa tanskalaisten ja norjalaisten yhteyksien suosioon, mutta samalla tavalla myös Suomen ja Ruotsin välisten yhteyksien luontevuuteen. Kun Nordiska teaterforskare laajeni vuosituhannen vaihteen jälkeen Baltian maihin, järjestön virallinen kieli muuttui englanniksi ja monien suomalaisten asema helpommaksi. Kieli ei enää heijastunut jäsenten asemaan, kaikki olivat samalla lähtöviivalla.

Kaikissa Pohjoismaissa ja myös Baltiassa teatteritieteen ja laajemmin esittävän taiteen tutkijoiden määrät olivat pieniä ja yliopistolaitokset vähälukuisia. Yhteistyötä oli oman maan sisälläkin sekä harvojen teatteritieteen yliopistolaitosten että lähialojen kesken, mutta lisäksi tarvittiin riittävän laaja yhteisö, jossa oli mahdollista keskustella oman tutkimusalan erityiskysymyksistä. Pohjoismaat ja myöhemmin myös Baltia olivat tässä oma lähiympäristömme. Suuret oppiaineet saattoivat löytää vastaavan yhteisön omasta maasta.