Keskusteluja arkiston kanssa

Teatteritieteelle myönnettiin vuosiksi 1993–1995 yksi Helsingin yliopiston suurten tutkimushankkeiden rahoituksista teatterihistorian kirjoittamisen edellytysten rakentamiseen. Olin määritellyt hakemuksessa tavoitteeksi teatterihistorian tutkimustarpeen kartoituksen, kansallisesti merkittävien kohteiden perustutkimusta, tärkeiden tiedostojen kokoamisen, tutkijakoulutuksen ja tutkijoiden välisen vuorovaikutuksen edistämisen. Myönnetty raha oli paljon anottua pienempi, mikä vaikutti käytännön toteutukseen ja erityisesti työskentelyapurahojen määrään, mutta supistuneessa muodossaankin hanke vaikutti merkittävällä tavalla teatteritieteen tulevaan toimintaan.

Nykypäivänkin näkökulmasta Helsingin yliopisto teki rohkean mutta viisaan päätöksen myöntäessään rahoituksen tutkimuksellisesti alkuvaiheessa olevalle oppiaineelle ja sen määräaikaisesti kiinnitetylle apulaisprofessorille. (Syvän taloudellisen taantuman vuoksi yliopiston virat oli jäädytetty eikä tehtävää ollut voitu julistaa haettavaksi.) Hakemus myös poikkesi sisällöltään yksittäisten tutkijoiden apurahoihin keskittyvästä linjasta. Sen tavoitteeksi ilmoitettiin halu saavuttaa muiden taideaineiden taso, joten päättäjät tiesivät oppiaineen lähtökohdat. Määräraha muodosti perustan, jonka rinnalle voitiin etsiä lisärahoitusta muista lähteistä. Hakemuksesta tuli teatteritieteen kehittämistä koskeva strategia ja se osoitti tavoitteet, joita oli mahdollista toteuttaa vähitellen ja osina. Se mahdollisti tarvittaessa nopeankin päätöksen, kun eteen tuli kokonaisuuteen sopivia haasteita ja mahdollisuuksia. Hankkeen monet tavoitteet myös toteutuivat, joskin lopullinen päämäärä oli kolmea vuotta etäämpänä.

Alkuperäisestä anomuksesta supistunut budjetti olisi riittänyt vain kahteen kokopäiväiseen kolmen vuoden henkilökohtaiseen apurahaan. Projektin haluttiin kuitenkin hyödyntävän koko oppiainetta. Siksi työskentelyyn osoittamamme apurahat olivat lyhytaikaisia, niitä jaettiin usealle opiskelijalle ja raha täydensi muista lähteistä saatua tukea. Tutkija-apurahoja varattiin yhteensä 58 (15+22+21) kuukauden ajan työskentelyyn, ja pisin kausi oli yksi vuosi. Erityisesti ensimmäisen vuoden aikana hankerahaa käytettiin erilaisiin selvityksiin, ja kolmen vuoden aikana muutama opiskelija sai projektin tavoitteeseen liittyneestä gradututkimuksestaan erityisen apurahan, jonka toivottiin innostavan tohtoriopintoihin.

Alusta saakka mukana olleesta kymmenestä opiskelijasta (useimmat olivat vasta siirtymässä jatko-opintoihin) kuusi päätti aikanaan tohtoriopinnot. Yhdeltä jäi tavoiteltu opinnäyte kesken, lisensiaatintutkintoja valmistui kaksi ja muut maisterintutkinnot (mukaan lukien ensimmäisen vuoden jälkeen joukkoon liittyneet) valmistuivat. Kaikki loppuraportissa mainitut neljätoista henkilöä ovat työskennelleet omalla alallamme, usein vastuullisissa tehtävissä, ja moni on julkaissut väitöskirjojen sijasta muita arvostettuja teatteria koskevia tutkimuksia ja tietokirjoja. Tutkijakoulutukseen osallistui runsaasti muitakin kuin hankkeessa nimetyt. Väitöskirjojen muodossa tulokset näkyivät kumuloituvina vuosikymmenen lopulta alkaen.

Teatteritieteen omat resurssit tutkimusten ohjaamiseen olivat hyvin rajatut, vaikka muutaman teatteritieteen opiskelijan vastuullinen ohjaaja oli laitoksen muista aineista, läheisimpänä teatteria monipuolisesti tutkinut estetiikan professori Aarne Kinnunen. Seminaareillaan hanke saattoi yhteen opiskelijoita ja potentiaalisia ohjaajia ja loi pitkäaikaisia koulutusyhteyksiä useisiin koti- ja ulkomaisiin ansioituneisiin tutkijoihin. Esimerkiksi vuoden 1993 intensiiviseminaari perehdytti amerikkalaisen professori Thomas Postlewaitin opiskelijoittemme tutkimuksiin, vuonna 1995 käynnistyneen kesäkoulun viisi opettajaa seurasivat oman ryhmänsä opiskelijoiden tutkimusten etenemistä myös lukukausien aikana ja ruotsalainen Claes Rosenqvist ohjasi tutkimuksia Mittnorden som teatermiljö -projektin puitteissa.

Väitöskirjoja valmistui vasta Helsingin yliopiston rahoituskauden loputtua, mutta pienempiä tutkimuksia syntyi useita ja projektin nimissä saatiin myös ulkoista tukea erillisiin kohteisiin. Tilaustutkimuksina syntyivät esimerkiksi Hanna Korsbergin kirjoittama Riihimäen Teatterin historia, joka sisältyi sivututkielmana tohtoriopintoihin, ja Annukka Ruuskasen kirjoittama sotateattereita koskeva tutkimus, jonka tilaaja oli Suomen Teatterikerhojen liitto. Artikkelikokoelmiin kirjoittamalla oli puolestaan mahdollista testata oman väitöskirjan näkökulmia ja menetelmiä hajottamatta liikaa voimia, päätehtävää vaarantamatta.

Kokoelma Niin muuttuu mailma, Eskoni ilmestyi vasta 1999, mutta aineistoa alettiin rakentaa jo aikaisemmin; kirjoittajiin kuuluu kuusi projektin jäsentä. Kokoelma sisältää Suomen Kansallisteatterin historiaa koskevia artikkeleita. Se oli pienimuotoinen kokeilu historian eri vaiheiden ja alueiden tutkimisesta ja syntyi irrallaan kohdeteatterista, toisin kuin maksetut laitoshistoriat. Kirja Mittnorden som teatermiljö taas havainnollistaa historiaprojektin yhteyksien monitasoisuutta: sen puitteissa Uumajan yliopiston tutkija Claes Rosenqvist ohjasi Asko Rossin tutkimusta ja hankki projektinsa johtajana rahoitusta; hän myös toimitti sen aikana syntyneet julkaisut.

Erityisesti ensimmäisen vuoden aikana Helsingin yliopiston myöntämällä rahoituksella tehtiin selvityksiä, joiden tulokset on julkaistu eri yhteyksissä ja ainakin löytyvät Teatterimuseon arkistosta. Kenties merkittävin oli aloite suomalaisten teatteriesitysten kortiston siirtämisestä tietokoneohjelmaksi, josta ajan myötä kehittyi teatterintutkijoille tärkeä Teatterin Tiedotuskeskuksen ja Teatterimuseon ylläpitämä Ilona-tietokanta. Projekti tilasi tietokoneohjelman Suomen Teatterijärjestöjen Keskusliitossa säilytetyn esityskortiston tallentamista varten, ja opiskelijat myös osallistuivat tietojen siirtämiseen korteilta tiedostoon. Ohjelmien laatiminen oli vielä alkuvaiheessa ja ensimmäinen versio ilmeisesti epäonnistui ainakin suurelta osin, mutta tallennetut tiedot siirtyivät korjattuihinkin versioihin. Ylläpitäjät siirtyivät hankkeen kehittäjiksi ja rahoittajiksi.

Ilona-nimitys on kunnianosoitus Teatterijärjestöjen Keskusliiton pitkäaikaiselle työntekijälle Ilona Tainiolle, jonka erityissuojeluksessa kortisto oli. Puutteista ja korjaustarpeista huolimatta tiedosto on tutkijoille ja teatteriväellekin poikkeuksellinen apuväline, minkä olen huomannut pyrkiessäni selvittämään joidenkin näytelmien esitystietoja vaikkapa eri Pohjoismaissa. Ilona-tietokannan alkulähteenä muistini mukaan oli Suomen ammattiteattereiden ja näyttelijöiden välinen itsenäisyyden ajan alkuvuosina solmittu sopimus niin sanotusta ”teatterimarkasta”, teattereiden pääsylipusta velotettavasta summasta Näyttelijöiden Vanhuudenturvasäätiölle. Kortiston tilastoilla varmistettiin teattereiden hoitavan velvoitteensa. Sama ohjelmistojen ja tilitysten tarkistamisen tausta ilmeisesti on koko Suomen teattereita koskevalla lehtileikearkistolla, joka nykyään on myös sijoitettu Teatterimuseoon ja on ainakin suurimmalta osalta digitoitu.

Kenties tärkeimmäksi ja pitkäjänteisimmäksi historiaprojektin tulokseksi muodostui pysyviä koti- ja ulkomaisia yhteyksiä rakentanut tutkijakoulutus. Kolmen vuoden aikana toteutettiin vuosittain useita päiväseminaareja ja ainakin yksi kansainvälinen tutkijatapahtuma. Näitä täydensi yhteistyö Tukholman yliopiston historiahanketta suunnittelevien tutkijoiden kanssa. Kansainvälisyys aiheutti satunnaisesti myös ongelmia oppiaineen toimintaympäristössä eri maiden ja Suomen tutkimustraditioiden erojen johdosta.

Yhteydet kaikkiin jatkuivat ja osin syvenivät, mutta tutkimuksellisesti kohdentuneemmaksi muodostuivat kotimaassa järjestetyt koulutustilaisuudet.

Kotimaiset tutkijakurssit liittyivät tutkimusmenetelmiin ja integroitiin oppiaineen syventävien opintojen ohjelmaan. Tohtoriopinnoissa tärkeimmiksi muodostuivat vuonna 1993 alkaneet vuosittaiset Historiography and Methods -seminaarit, jotka neljännen kerran jälkeen tunnettiin nimellä International Centre for Advanced Theatre Studies, ICATS.

Ensimmäinen seminaari, jonka ohjaajina ja luennoitsijoina oli tunnettuja ulkomaisia tutkijoita, syntyi Helsingin yliopistossa kokoontuneen International Federation for Theatre Researchin (IFTR) vuoden 1993 kongressin yhteyteen. Sen alkamista edeltäneenä päivänä suomalaisten nuorten tutkijoiden tutkimussuunnitelmia käsiteltiin erillisessä seminaarissa Tom Postlewaitin ja Freddie Rokemin johdolla, ja kongressin aikana kuusi kongressin osanottajaa kävi vuorollaan luennoimassa samassa rakennuksessa kokoontuvalle suomalaiselle ryhmälle.

Seuraavan kevään toinen seminaari järjestettiin Helsingissä ja Tvärminnessä. Historiantutkija Eino Lyytinen edusti suomalaisia, ja muina ohjaajina olivat mukana Erika Fischer-Lichte, Bruce McConachie, Willmar Sauter ja Steve Wilmer. Bruce McConachie toimi tuon vuoden aikana Fulbright-professorina Puolassa, ja opetusmatka Suomeen liittyi hänen työnkuvaansa. Tvärminnen kevättalven valkoinen maisema teki vaikutuksen ulkomaisiin tutkijoihin, jotka myös pääsivät keskuksen tutkijan ohjaamana kävelyretkelle läheiseen saareen. Täysin ongelmittakaan ei selvitty: Kun illalla kotonani valmistauduimme iltapalalle Helsinkiin jäävien vieraiden kanssa, opiskelijamme soitti hätääntyneenä lentoasemalta, sillä Bruce oli jättänyt passinsa Tvärminneen yöpöydän laatikkoon. Biologityttäremme onnistui löytämään tutkimusasemalta puhelimeen Helsinkiin palaavan tutkijan, ja passi tuli hänen mukanaan. Me saimme mukaan iltapalalle seuraavan aamun lennolle siirretyn Brucen. Tilanteen raukeamisesta on jäljellä iloinen valokuva.

Historiography and Methods III vuonna 1995 muodostui erityisen merkittäväksi ja ansaitsee kokonaan oman kirjoituksensa. Neljänteen kesäkouluun käytettiin vielä viimeiset Helsingin yliopiston hankerahat, ja sen jälkeen kesäkoulut jatkuivat muun rahoituksen tuella.

Kolmen rahoitusvuoden aikana toimintaa ja rahoitusta täydennettiin monin tavoin. Pohjoismainen rahoitus Claes Rosenqvistin johtamalle hankkeelle Mittnorden som teatermiljö oli merkittävä tuki. Suomen Akatemia myönsi rahoitusta tutkijakoulutukseen ja Erasmus-verkostomme tuki opettajavierailuja. Oppiaine sai erillisen nuoren tutkijan apurahan. Vieraanvaraisuutta tarjottiin eri suunnilta. Erityisen merkittävää oli Helsingin yliopiston antama tuki maksuttomien opetustilojen ja vierastalon alhaisten (vai puuttuvien?) vuokrien muodossa.

Helsingin yliopiston myöntämä kolmivuotinen hankeraha on hyvä esimerkki siitä, kuinka ruohonjuuritasolle myönnetyt oman suunnittelun mahdollistavat resurssit synnyttävät kokoaan suuremmat mahdollisuudet tulokselliseen työhön. Kahvitarjoilua suuremmistakaan menoista ei tarvinnut kirjelmöidä esimiesten kanssa, kun vain pysyttiin alkuperäisessä tavoitteessa. (Olen eri yhteyksissä ehdottanut, että vuosittain jokaiselle professorille budjetoitaisiin kohtuullinen henkilökohtainen käyttöraha – akateemisen vapauden nimissä käytettäväksi itse valittuun tarkoitukseen.)