Keskusteluja arkiston kanssa

A Finnish play makes it into the Modern Drama by Women anthology

The translation of Hella Wuolijoki’s play Juurakon Hulda (Hulda Juurakko) and my accompanying introduction were published in the anthology, Modern Drama by Women 1880s-1930s (1996), edited by Katherine E. Kelly. The book included plays written by women from many different countries. The exchange of ideas surrounding the book reminded me of the extensive interest in women playwrights in Finland and beyond during the 1990s, as well as the specific features of the Finnish theatrical tradition that set us apart. The Finnish theatrical tradition comes across as progressive when compared to other countries, as we have not had to rescue our women dramatists or directors from the forgotten annals of history. Women writers such as Minna Canth, Maria Jotuni, and Hella Wuolijoki represent the canonical mainstream of the Finnish dramatic tradition. In the critical debate surrounding the anthology Hulda Juurakko was also praised for its comic exceptionality. Kelly dedicated the book to “to women’s friendship and women’s work”.

Arkistossani on Katherine E. Kellyn maaliskuussa 1995 lähettämä vahvistus Hella Wuolijoen näytelmän Juurakon Hulda käännöksen ja esittelyartikkelini julkaisemisesta Routledgen teoksessa Modern Drama by Women 1880s-1930s. Kokoelmaan sisältyi naisten kirjoittamia näytelmiä monista eri maista, ja kirjeessä pyydettiin vahvistamaan julkaisemisen ehdot. Kirja ilmestyi seuraavana vuonna.

Meidän ei ole tarvinnut etsiä naisdramaatikkoja tai -ohjaajia historian unohtuneilta sivuraiteilta. Ohjaaja ja teatterinjohtaja Matti Aro luonnehti aikanaan Aleksis Kiveä, Minna Canthia, Maria Jotunia ja Hella Wuolijokea suomalaisen draaman nurkkakiviksi. Naisohjaajat eivät ole erottuneet yhtä näkyvästi, mutta heidän vaikutusvaltansa on omana aikanaan ollut ilmeistä ja edelleen tunnettiin. Uskon että tämä vahvuus vaikutti siihen, että suomalainen draama hyväksyttiin antologiaan, sillä monessa muussa maassa löytyi vain historian lähes kokonaan unohtama naiskirjailija. Antologian kritiikeissä Juurakon Hulda mainittiin harvinaisuutena myös komediallisuutensa vuoksi. Kelly omisti kirjan ”to women’s friendship and women’s work”.

Kirjeenvaihto osoittaa, että monet asiat etenivät sattumalta ja siksi että pienellä alallamme ihmiset tunsivat toisensa. Kate Kelly näyttää pyytäneen Steve Wilmeriä kertomaan hankkeesta kollegoilleen muuallakin kuin Irlannissa, ja hänen lähettämänsä kirje itselleni marraskuussa 1993 osoittaa, että edellisenä kesänä IFTR:n kongressiin Helsingissä osallistunut amerikkalainen Michael Quinn oli jo aikaisemmin puhunut Suomen puolesta. Quinn ilmeisesti oli viitannut kongressissa pitämääni 1930-lukua ja erityisesti Hella Wuolijoen Niskavuoren naisia ja sen vastaanottoa koskevaan tutkimuspaperiin. Omalta osaltani jatkoin ketjua vastaamalla kysymykseen unkarilaisesta ja aasialaisesta draamasta: Christina Nygren Tukholman yliopistosta oli kirjoittanut kirjan kiinalaisesta ja japanilaisesta teatterista ja naistutkijana saattaisi olla kiinnostunut hankkeesta, ja Unkarin osalta lupasin olla yhteydessä yliopistomme Unkarin laitokseen.

Kirjeet osoittavat, että Juurakon Hulda valikoitui käännettäväksi useammista vaihtoehdoista. Näytelmä ei myöskään sisältynyt alkuperäiseen ajoitukseen, 20-lukuun. Minna Canth oli ollut vahvasti esillä, mutta Wuolijoen näytelmässä oli lopulta enemmän kansainvälistä tarttumapintaa. Eteneminen näytelmän valinnan jälkeenkin merkitsi monenlaista työtä. Juurakon Hulda piti kääntää, sillä Wuolijoen arkiston englanninkielinen versio oli mahdollisesti kirjailijan itse kääntämä ja kelvollinen vain osoittamaan näytelmän ominaislaatu.

Kääntäjäksi saimme Suomen Näytelmäkirjailijaliiton suositteleman Ritva Poomin, jonka tapasin New Yorkissa Columbian yliopistossa vuoden 1994 alussa. Vierailulla hänen luonaan kuulin kiinnostavia muistelmia kuohuvalta 1960-luvulta, kun yliopistossa mieltään osoittaneet opiskelijat kokoontuivat kampuksen sijaan portin ulkopuolella opettajansa kotona. Keskustelu muodosti hyvän kiinnekohdan, kun pari vuosikymmentä myöhemmin luin Paul Austerin kirjan 4321. Juurakon Huldan käännökseen ja tekstin vähäiseen lyhentämiseen saatiin Wuolijoen tyttären Vappu Tuomiojan lupa. Hänellä oli myös käännöksen yksityiskohtaa koskeva ehdotus, joka kertoo kulttuurintuntemisen tärkeydestä ja toimitustyön tarkkuudesta: ’Taivaanrannan maalari’ oli käännetty sanalla ’Vagabond’ mutta muutettiin Tuomiojan ehdotuksesta sanaksi ’Tramp’. Jouduin myös vahvistamaan, että näytelmässä mainitut eduskunnan patsaat todella ovat alastomia, ja Kelly oli kiinnostunut tekstissä esiintyvien Aleksandra Gripenbergin, Miina Sillanpään ja Hilda Käkikosken suhteesta naisliikkeen aktivismiin. Kirjeenvaihdon perusteella arvioin, että tärkeäksi kirjan kohderyhmäksi ajateltiin akateemisia naistutkijoita; kustantajat näyttävät painottaneen käyttöä yliopistollisessa opetuksessa.

Hankkeen tiedottamiseen liittyi ennakkoesiintyminen amerikkalaisen Modern Language Associationin (MLA) suuressa kongressissa San Diegossa Kaliforniassa vuoden 1994 lopussa. Luennoitsijoiksi valikoitui Kellyn lisäksi kolme kirjahankkeeseen osallistunutta, minä yhtenä heistä. Vaikka tavoitteena oli rakentaa taustaa tulevan kirjan suosiolle, oma otsikkoni koski Wuolijoen näytelmän sijasta suomalaisen modernin draaman syntyä. Luultavasti jännitin tilaisuutta, sillä sen mittasuhteet olivat itselleni vieraat, mutta muistikuvat tapahtumasta koskevat pääasiassa muuta kuin pienen ryhmämme paneelia, jopa siinä määrin, että en ennen arkistoni kirjeisiin palaamista muistanut, mihin löytämäni englanninkielinen suomalaista modernia draamaa koskeva tekstini liittyi.

MLA:n kogressi täyttti San Diegon suuret hotellit, ja ohjelma oli mittava. Mieleeni on jäänyt ajan suuren tähden, historioitsija Hayden Whiten luento, josta tein innoissani muistiinpanoja (ehkä ne vielä löytyvät arkistoa järjestäessäni). Suuri sali oli täysi ja osa kuulijoista seisoi seinänvierustoilla. Yhtä vaikuttava oli kirjanäyttely, josta halvan dollarin ja kongressille myönnettyjen alennuksien ansiosta siirtyi runsaasti tuoreita tutkimuksia omaan matkalaukkuuni. Muistan, kuinka filosofian pöydän äärellä kustantajan edustaja innostui puhumaan Esa Saarisen uudesta kirjasta – ja sen vaikutuksen tehneestä kirjoittajasta. Lämpimin muisto on aamiainen Janelle Reineltin ja William Worthenin kanssa. Tapasin jälkimmäisen ensimmäisen kerran, ja molemmat olivat seuraavana kesänä tulossa kesäkouluumme. Sitä seurasi kymmenen muuta kesäkoulua ja pysyvä ystävyys Janellen kanssa.

---

Ennen arkiston järjestämistä Modern Drama by Women 1880s-1930s ja sen vaiheet olivat omissa muistikuvissani painuneet taka-alalle ja myöhemmät tapahtumat vallanneet mielen. Aihe upposi omiin 1990-luvun puolivälin tutkimuskohteisiini, joiden kehittelyä jatkoin muissa yhteyksissä. Tosin tapasin Kate Kellyä usein myöhemminkin, erityisesti USA:ssa, ja istuimme muutaman kerran yhdessä lounaalla tai iltapalalla jossakin kongressikaupungissa uusien aiheiden parissa.

Tapahtumasarjaan palatessani mielessä on vahvistunut käsitys siitä, että monet asiat etenevät sattumien ketjuna mutta henkilökohtaisen kohtaamisen perustalta. Se taas on edellyttänyt mahdollisuutta matkustaa tai valmiutta vastaanottaa vieraita, ja tähän 1990-luvun yliopistossa liittyi hupaisiakin piirteitä. Ainakaan pienillä aineilla ei ollut budjettia matkoja varten, raha piti tavalla tai toisella anoa aina erikseen. Olin jo usean vuoden ajan matkustanut ammatillisiin tilaisuuksiin yliopiston kanslerin apurahan kustantamana, kun kuulin vanhemmalta kollegalta, että koska apurahaan ei koskaan sisältynyt päivärahaa, vaikka kyse oli työtehtävästä, saatoin vähentää päivärahan omana kulunani verotuksessa – sillä sääntöjen mukaan työmatkasta piti maksaa päivärahat ja siis olin maksanut ne itse. Tästä syntyi hauska ketju: maksamattomien päivärahojen tuottamilla veronpalautuksilla oli mahdollista maksaa seuraava työmatka ja niin edelleen. Aikanaan matkakassan puute saattoi olla monelle vakava este kansainvälistymisen tiellä ennen ensimmäistä veronpalautukseen oikeuttavaa matka-apurahaa.