Keskusteluja arkiston kanssa

Theatre researchers visiting the Baltics in 1993

The aftereffects of a joint Congress held between two IFTR working groups and the IFTR board at the University of Helsinki in August 1993 were evident in subsequent theatre studies teaching and research. When we devised the Congress programming, we wanted to ensure that coming to Finland would interest as many researchers of note as possible, and as a special inducement, we organised a post-Congress tour of the Baltics.

Stops on the tour included the theatrical cities of Tartu, Viljandi, Pärnu, Riga, and Vilnius, Riga again, and Tallinn. The post-Soviet era was still unstable, and as we travelled south from Finland, our planned itinerary fell apart for surprising reasons: the Estonian bus travelled at 80 kilometres per hour and the Russian driver, no longer able to read the road signs now the Russian ones had been removed, would frequently take wrongs turns and get lost, and the border checks between countries were partly facilitated through bribes. We were faced with a whole host of practical challenges, but our perspective on the theatre of these countries deepened.

The tour ended up being very memorable and we met a range of theatre practitioners in all of the Baltic countries, especially Estonia, where we also formed bonds with local theatre researchers. We had requested that researchers attending the Congress bring some of their new books to be donated to the theatre studies students of Tartu University, culminating in a significant body of new research and a reception hosted by the Vice Chancellor of Tartu University.

Järjestön International Federation for Theatre Research (IFTR) kahden työryhmän ja hallituksen yhteinen kongressi Helsingin yliopistossa elokuussa 1993 onnistui loistavasti ja heijastui monin tavoin teatteritieteen opetuksen ja tutkimuksen muotoutumiseen seuraavien vuosien aikana. IFTR:n johto ja työryhmien koordinoijat päättivät kongressin tutkimuksellisesta sisällöstä, mutta halusimme ohjelmaa toteuttaessamme varmistaa, että tulo Suomeen kiinnostaisi mahdollisimman monia merkittäviä tutkijoita. Erityisenä houkuttimena järjestimme kongressin jälkeen kiertomatkan Baltiaan.

Olen kirjoittanut Helsingin kongressista laajan artikkelin Muisti, arkisto ja esitys Teatterintutkimuksen seuran vuosijulkaisuun Näyttämö & tutkimus. 8 (2020). Siinä mainitaan Baltian-matka lyhyesti, mutta artikkeli keskittyy pohtimaan kongressin tutkimuksellista sisältöä ja heijastumista oppiaineen myöhempään toimintaan.

Monilla kongressiin osallistuneista oli runsaasti kansainvälisiä yhteyksiä, eikä 1990-luvun alkupuolella edes Helsingistä junamatkan päässä ollut Pietari olisi enää herättänyt poikkeuksellista huomiota. Baltian maat sen sijaan olivat Neuvostoliiton aikana pysyneet varjossa, vaikka muutamat niiden teatteriohjaajat ja vierailuesitykset olivat saavuttaneet huomiota lännessäkin. Mahdollisuus tutustua Viroon, Latviaan ja Liettuaan osoittautui vetovoimaiseksi, ja lähes kolmasosa kongressin osanottajista liittyi matkaseurueeseen.

Matkasta tuli ikimuistettava ja tapasimme teatteriväkeä kaikissa maissa, mutta aika oli Neuvostoliiton hajottua vielä epävakaa ja Baltian maiden uudet systeemit vasta rakentumassa. Käytännön ongelmat osoittautuivat moninaisiksi, mutta näkökulma maiden teatteriin laajeni merkittävästi ja erityisesti Virossa solmimme myös yhteyksiä teatterintutkijoihin. Matka vaati meiltä järjestäjiltä joustavuutta ja kärsivällisyyttä, ja itse näin aiheeseen liittyviä unia muutamana yönä kotiinpaluun jälkeenkin.

Matkan pysähdyspaikoiksi valikoituivat teatterikaupungit Tartto, Viljandi, Pärnu, Riika, Vilna, uudelleen Riika ja Tallinna. Tartossa tapasimme teatterintutkijoita ja Viljandissa tutustuimme teatteritaloon, muissa kaupungeissa näimme myös teatteriesityksen. Eniten aikaa meillä oli Virossa, sillä matkalla etelään suomalaisittain rakennettu aikataulumme petti yllättävistä syistä: virolaisen bussin matkanopeus oli kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa, kuljettaja ajoi välillä harhaan koska venäläiset liikenneohjaukset oli poistettu eikä hän osannut lukea tienviittoja, ja maiden väliset tullintarkastukset etenivät osin vain lahjuksilla. Pysähdykset teatterikaupunkeihin olivat antoisia, vaikka aikataulua jouduttiin tiivistämään.

Teatteritieteellä oli edeltäneinä vuosina ollut monia yhteyksiä Viroon, ja tunsin myös virolaisten kollegojen ongelmia. Siitä syystä olin pyytänyt kongressiin tulevia tutkijoita tuomaan mukanaan tuoreita kirjojaan lahjoitettavaksi Tarton yliopiston teatteritieteilijöille. Tuloksena oli pino merkittävää uutta tutkimusta ja lahjoitus saattoi vaikuttaa siihen, että Tarton yliopiston rehtori järjesti meille vastaanoton.

Pärnussa näimme päiväesityksenä savipajaan sijoittuvan lämminhenkisen näytelmän Epp Pillarpardi, Punjaba Politekas, ja esityksessä pyöritetty pytty huutokaupattiin yleisölle esityksen lopulla. Se on työpöydälläni muistona voitosta tiukassa hintakilpailussa ja kolmenkymmenen vuoden takaisesta matkasta.

Vilnassa näimme suureen maineeseen myöhemmin nousevan Oskaras Koršunovasin varhaisen ohjauksen There to Be Here ja istuimme esityksen jälkeen keskustelemassa näyttelijöiden kanssa. Tutustuminen kaupunkiin jäi vähäiseksi, sillä aikataulun pettämisen vuoksi kiertokäynti piti perua. Pääasia toteutui: näimme kiinnostavan esityksen ja saimme paljon tietoa Liettuan teatterista. Teatteriesityksestä on jäänyt mieleeni vaikuttava visuaalinen kuva, joka päätellen netistä löytyvästä videotallenteesta on ilmeisen todenmukainen.

Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni huojennuksen tunteen saapuessamme Riian Teatterimuseoon, suoraan sen portille. Matkareittiin huonosti perehtynyt kuljettaja ei tuntenut kaupunkia, ja ohjasin häntä usean vuoden takaisten muistikuvieni perusteella; riski erehtymiseen oli suuri. Olimme aikataulusta runsaasti myöhässä, sillä tullin ylitys oli kestänyt ja lyhyeksi tarkoitettu tauko venynyt odotettua pidemmäksi. Keskusteluun Latvian kulttuuriväen kanssa jäi aivan liian vähän aikaa, ja Suomen lähetystömme vastaanotollekin piti juosta. Pitkän bussimatkan jälkeen illan latviankielinen esitys oli värikkyydestään huolimatta monille liian vaativa ja väliajalla hiivittiin pois, mutta vanhasta kaupungista löytyi rauhallisia iltaravintoloita. Itselleni Riika oli tuttu useista aikaisemmista vierailuista ja vuonna 1990 olin myös kirjoittanut laajan raportin Latvian kulttuurifoorumista, mutta teatteriyhteyteni aktivoituivat kunnolla vasta myöhemmin. Moni muukin kiinnostui palaamaan Riikaan myöhemmin. (Kun teatteritieteen opiskelijat tekivät sinne opintomatkan 2000-luvulla, pääsimme hyödyntämään kunnolla maidemme välisiä suhteita.)

Matkan alkupuolella Tartossa virolaiset kollegamme olivat katsoneen huolissaan matkabussiamme, joka onneksi pysyi kunnossa koko pitkän matkan ajan. Liettuan ja Latvian rajalla olimme joutuneet turvautumaan virolaisten kollegoidemme suosittelemaan ja lopulta välttämättömäksi osoittautuneeseen keinoon, joka nyt kolmenkymmenen vuoden kuluttua on mahdollista kertoa julkisesti. Kollegamme olivat realisteina ehdottaneet, että otamme mukaan tavanomaisten terveisten lisäksi ylimääräisiä lahjoiksi sopivia herkkuja, erityisesti suklaata, kahvia ja konjakkia. Saapuessamme tulliin jonotusajaksi arveltiin kahdeksan tuntia. Bussinkuljettaja ei kertonut meille, miten virkailija lahjotaan, mutta hän antoi siitä näytöksen kysymällä tullimieheltä, mitä mieltä tämä olisi matkamuistoista. Virkailija nyökkäsi, ja konjakkipullolla pääsimme välittömästi jonon ohi eteenpäin.

Tallinna oli matkan päätteeksi meille suomalaisille tuttu paikka, itselleni jo Teatterimuseon ajalta ja Wuolijoki-yhteyksien vuoksi. Näimme Nuorisoteatterin/Kaupunginteatterin keskiaikaiseen portaikkoon sijoittuneen Romeon ja Julian ja vietimme illan virolaisten tutkijoiden kanssa. Ajan epävakaisuutta kuvastaa, että osa matkalaisista joutui illanvietosta hotelliin kävellessään lähelle liikehuoneistossa tapahtunutta pommiräjähdystä.

Olimme rakentaneet kongressin yhteyteen väitöskirjatutkijoille suunnatun tutkijaseminaarin, jossa ulkomaiset tutkijat kävivät luennoimassa omien istuntojensa välillä. Baltian-matkan jälkeen osa tutkijoista vielä jatkoi opettamista Teatterikorkeakoululla järjestetyssä tutkijaseminaarissa. Se alkoi paluupäivänä, ja siksi laivamatka Suomeen toteutettiin kahdessa erässä. Aamulaivalla matkustaneet ehtivät ensimmäisen päivän ohjelmaan.

Jännittävistä hetkistä huolimatta matkalla oli myös rentouduttu. Helsingin kongressin menestyksen ansiosta osanottajat myös suhtautuivat ongelmiin sallivasti. Andersonin ja Wilmerin perheillä oli mukana kouluikäiset lapset, joiden neljän ryhmä perusti bussin takaosaan oman teatterinsa. Ajan epävakaisuuden johdosta emme suositelleet kenellekään yhden hengen huonetta. Lepopaikkojen varustelun puute synnytti oman ongelmansa, sillä kansainvälinen joukko ei tiennyt mitä Baltiassa tarkoittaa pysähtyminen metsän kohdalle ja ilmoitus ”miehet vasemmalle ja naiset oikealle puolen tietä”. Ongelmat keskittyivät matkantekoon, mutta pitkillä bussimatkoilla opimme myös tuntemaan toisemme. Mieleeni on jäänyt Marvin Carlsonin kanssa Tallinnan ja Tarton välillä käymäni ajankohtainen keskustelu aiheesta, joka on jäänyt Suomessa elämään erilaisina versioina. Marvin halusi selittää, miksi hän oli Janelle Reineltin ja Sarah Bryant-Bertail’n kanssa poistunut näyttävästi Jouko Turkan ohjaamasta Raatikon esityksestä Tanssikaa ellette muuta voi. Naistutkimuksen noususuhdanteessa esitys välittyi heille naiskuvaa halventavana, ja poistuminen oli tietoinen poliittinen ele. Marvin painotti nähneensä näyttämöllä kaikkea paitsi oikean tappamisen, mikä on täysin uskottavaa, olihan hän ehtinyt parin vuosikymmenen ajan käydä teatterissa yli kaksisataa kertaa vuodessa, kaikkialla ja kaikenlaisilla näyttämöillä. Hänen huolensa koski pelkoa, että lähtö tulkittaisiin järkyttymiseksi esityksen liiasta radikalismista.

Muistan vielä viimeisen matkaan liittyvän uneni noin viikon kuluttua kotiinpaluusta. Joukkomme oli bussilla matkalla Retrettiin katsomaan luolaan rakennettua taidenäyttelyä. Istuin kuljettajan takana ja havaitsin että maisema alkaa näyttää tutulta. Joku ryhmästä tuli kysymään, tietääkö kuljettaja missä ollaan. Vastasin ettei huolta, tie on ihan oikea ja osaan ohjata meidät perille. Pääsimme museon pihalle, ja museosta löytyi myös kaivattuja mukavuuksia.