Connecting through Strindberg
During the 1990s I was especially interested in August Strindberg’s chamber plays thanks to dramaturgical interpretations from theatre directors Jouko Turkka and Laura Jäntti. I also attended a few international Strindberg symposia, until other responsibilities forced me to push my hobbyist interest to the side. One of my more memorable Strindberg connections involved me joining a collective formed around the 150th anniversary of Strindberg’s birth. It included writers from Norway, Latvia, Lithuania, Russia, England, Bulgaria, Greece, and Japan, uniting Strindberg scholars with theatre practitioners from Strindberg productions. The book that came out of the project, Ja, må han leva! (Long may he live!) (2001), was edited by Swedish and American editors, with Swedes and Americans making up over half of the contributors. The book looked at Strindberg from many angles and explored his legacy in many different ways.
After writing a few more articles about Strindberg’s plays, I decided to assemble all the disparate strands of my Strindberg knowledge. By expanding on the articles and book material I had previously written, I put together a small book entitled Strindberg ja suomalainen teatteri (Strindberg and Finnish Theatre) (2005).
Olin 1990-luvun alussa kiinnostunut August Strindbergin kamarinäytelmistä erityisesti Jouko Turkan ja Laura Jäntin ohjaustulkintojen ansiosta. Osallistuin myös muutamiin kansainvälisiin Strindberg-symposiumiin, kunnes muut tehtävät vaativat siirtämään harrastuksen myöhempään aikaan. Hauskimpia Strindberg-yhteyksiä oli liittyminen kirjailijan syntymän 150-vuotisjuhlan ympärille muodostuneeseen ryhmään, josta kertoo arkistoni hilpeä ryhmäkuva, keskellä August itse.
Kuva on otettu Tukholmassa vuonna 2001, kun kirja Ja, må han leva! 22 kvinnor om August Strindberg julkaistiin Anita Perssonin ja Barbara Liden toimittamana.
– Vi är tjugotvå kvinnor från elva länder som stimulerats, provocerats till att nyttja Strindbergs texter och person för att i författares skugga betrakta vårt eget land, vår egen profession och/eller vårt eget liv, kirjoittaa Anita Persson kirjan esipuheessa.
Kyse ei hänen mukaansa silti ollut feministinen julistus – ainakaan kokonaisuutena. Hankkeen juuret ulottuivat vuoden 1994 Strindberg-symposiumiin Moskovassa. Oma kutsuni kirjahankkeeseen todennäköisesti johtui tutkimusesittelystä tuossa kongressissa.
Kirjan toimittajat olivat Ruotsista ja Yhdysvalloista, ja näistä maista oli yli puolet kirjoittajista. Muiden kansallisuudesta ei oikein löydy yhteistä perustelua, ellei sellaiseksi lueta suurten Manner-Euroopan maiden puuttumista. Strindberg ei niissä kiinnostanut naisia? Kuva kirjailijasta ei heitä innostanut? Naistutkijoita ja naisia teatteriohjaajina oli siellä vähän? Muista maista löytyi sekä kiinnostusta että naistutkijoita.
Ryhmään kuului kirjoittajia Norjasta, Latviasta, Liettuasta, Venäjältä, Englannista, Bulgariasta, Kreikasta – ja Japanista, joukossa sekä Strindbergin tutkijoita että hänen näytelmiään tulkinneita teatteritaiteilijoita. Syntynyt kirjakaan ei ollut yhtenäinen vaan kuvasi kohdettaan monista näkökulmista ja hyvin erilaisin tavoin. Kun nyt silmäilin tekstejä, ymmärrän hyvin innostuksemme, sillä kirjassa on myös hyvin henkilökohtaisia sukelluksia kirjailijan maailmaan. Oma kirjoitukseni kuvaa Jouko Turkan Helsingin Kaupunginteatteriin ohjaamaa suomalaista tulkintaa ja erityisesti sen kansainvälisiä yhteyksiä otsikolla Spöksonaten i kulturernas korsning.
Itselleni hanke oli virkistävä oma erilliskohde, jossa edustin vain itseäni. Valokuva kuvastaa hyvin julkistamisjuhlan hilpeää tunnelmaa. Omassa tekijänkappaleessani on useita julkistamistilaisuudessa olleiden kirjoittajien tervehdyksiä. Esimerkiksi ruotsalainen ohjaaja-dramaturgi kirjoitti näin: ”Varför är Finland ett så spännande (teater)land”.
Julkaisun artikkelit olivat lyhyitä, ja olin joutunut supistamaan paljon Aavesonaattia koskevaa tekstiäni. Se oli kongressiin kirjoittamaani tekstiä lyhyempi, mutta olin myös karsinut tutkimuksellista pohdintaa. Aihe oli kuitenkin mielestäni poikkeuksellisen kiinnostava ja tulkinta monella tavalla merkittävä, ja siksi jatkoin tekstin kehittelyä.
Palasin Strindbergin näytelmien esityksiin vuosituhannen alussa Teatteri Jurkan juhlakirjan Jurkka – teatteri huoneessa (Like 2003, toimittaja Kaarina Kytömaa) artikkelissa. Oman artikkelini aihevalintaan vaikuttivat Kansan Näyttämön ja Helsingin Kansanteatterin varhaiset Strindberg-esitykset, joihin olin perehtynyt Kansan teatteri -kirjojeni yhteydessä. Jurkassa Vironkadun kamarinäyttämöllä Strindbergin pienimuotoisista näytelmistä oli löydetty vuosisadan alkupuolen poliittissävyisistä tulkinnoista poikkeavia ja pikemminkin sodanjälkeiseen tähtiteatteriin tukeutuvia piirteitä, tosin Emmi Jurkan vahvan persoonan ekspressiivisessä hengessä.
Lopulta päädyin yhdistämään Strindberg-kiinnostukseni erilaiset kohteet. Täydentämällä aikaisempien artikkeleiden ja kirjojen aineistoa kokosin pienen kirjan Strindberg ja suomalainen teatteri (Like 2005). Siihen sisältyy yleiskatsaus suomen- ja ruotsinkielisiin ohjelmistoihin, jonkin verran esitysanalyyseja sekä useiden Aavesonaatin tulkintojen rinnalla (kirjan tasapainoa uhkaava) Jouko Turkan vuoden 1978 ohjausta analysoiva aikaisempia artikkeleitani paljon laajempi versio.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti