Keskusteluja arkiston kanssa

Theatre research, internationalism, and native language

Theatre studies are at the crossroads of the national and the international, something which is reflected in the linguistical choices made in theatre studies teaching, research, and social commentary. Success hinged on both being able to express yourself clearly in your native language and the mastering of a foreign professional shared language. Without English, it was impossible to succeed as a scholar, but mastering other languages was also an important asset. Language is power, and at the beginning of the 1990s, finding linguistic balance was an important facet of the discipline’s development.

Relying on English-language scholarship and courses taught by visiting researchers provided students with high-quality research, albeit using the English critical lexicon. Without a native

language induction into the tenets of the discipline, students risked missing nuances and remaining ignorant of the history and context behind key concepts. To understand the basic tenets of academic research you must also be able to verbalise them in your native language, and degree requirements themselves stipulated the publishing of research in either Finnish or Swedish. At the same time, it was imperative to support the export of Finnish national culture to beyond Finland’s borders, both within the framework of our discipline and the wider cultural field. People tried to find solutions by increasing contact hour teaching and translating key research papers into Finnish. After creating a strong academic foundation in Finnish, it was safer to branch out to other languages.

Yliopistoprofessorin tehtäviin kuului 1990-luvun taitteessakin tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Teatteritiede oli (ja on edelleen) kansallisen ja kansainvälisen risteyksessä, ja tämä puolestaan heijastui monien muiden tieteenalojen tapaan opetuksen, tutkimuksen ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen yhteydessä käytetyn kielen valintaan. Onnistuminen edellytti kykyä selkeään äidinkieliseen ilmaisuun ja vieraskielisen ammattikielen hallintaan. Ilman englantia opinnoista oli mahdoton selvitä, mutta muidenkin kielten taito lisäsi pätevyyttä sekä oli (ja on) opiskelijoiden piirissä yleistä. Kieli on valtaa, ja 1990-luvun alussa kielellisen tasapainon etsiminen oli tärkeä osa oppiaineen kehittämistä. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen vaatimuskin ylitti kansallisen rajan.

Hänen listansa laudaturvaiheen kirjoistani oli monipuolinen, vaativa ja ajankohtainen. Lisensiaattivaiheessa Turun yliopistossa jouduin tenttimään professori Irmeli Niemelle esimerkiksi vasta saksaksi kolmiosaisena ilmestyneen Erika Fischer-Lichten teatterisemiotiikan kirjan. Sen myöhemmin yhdeksi niteeksi tiivistetty englanninkielinen versio pysyi pitkään teatteritieteen lukulistassa. Mieleeni ei ole jäänyt suomenkielisiä tenttikirjoja, eikä niitä ehkä ollutkaan opintojen loppuvaiheessa.

Kun tulin Helsingin yliopistoon, edellisenä syksynä teatteritieteen tutkintovaatimuksia oli tutkinnonuudistuksen yhteydessä jouduttu supistamaan erityisesti syventävien opintojen osalta. Jäljelle oli jäänyt typistetty valikoima, joka ei kuvastanut alalla tapahtunutta suurta kansainvälistä murrosta. Vieraskielinen kirjaluettelo oli helppo päivittää, mutta se ei korvannut suomenkielisen kirjallisuuden puutetta; molempia tarvittiin. Ryhtyminen käytännön opetustyöhön paljasti kirjavalikoiman puutteet ja ongelmat.

Edeltäneellä vuosikymmenellä Irmeli Niemi oli julkaissut muutamia oppikirjoja ja johtanut laajaa teatteriyleisöä koskevaa tutkimusprojektia, ja estetiikan professori Aarne Kinnunen oli kirjoittanut näyttelijäntyöstä, näytelmäkirjailijoiden tuotannosta ja draaman menetelmistä. Kotimaisen tutkimuskirjallisuuden kokonaismäärä oli kuitenkin niukka. Suomalainen kirjallisuus ei tarjonnut kokonaiskuvaa oman maamme esittävistä taiteista, mutta vielä vaikeampaa oli löytää suomenkielisiä teoksia, joissa olisi hyödynnetty ajankohtaista kansainvälistä keskustelua teatterin tutkimusmenetelmistä. Väitöskirjoja oli valmistunut vähän, ja vain Kari Salosaaren vuonna 1989 ilmestynyt väitöskirja näyttelijäntyön semiotiikasta analysoi syvällisesti ajankohtaisia alamme tutkimusmenetelmiä. Tukeutuminen englanninkieliseen kirjallisuuteen ja vierailevien tutkijoiden kurssit tarjosivat asiantuntevaa tietoa mutta englanninkielisin tutkimuskäsittein. Kun äidinkielinen johdatus tieteenalan perusteisiin puuttui, monet opiskelijoista näkivät diskursseja sielläkin missä puhuttiin ihan muusta kuin termeistä. Omaksumisessa saattoi jäädä nyansseja huomiotta tai käsitteiden juuret ja kontekstit havaitsematta. Tutkimukselliset perusasiat ymmärtääkseen ne oli pystyttävä verbalisoimaan omalla äidinkielellä. Sitä olisi helpottanut, jos teatteritieteen käsitteille olisi löytynyt valmis äidinkielinen selitys.

Oman tutkimusalueen kirjallisuutta koskeva haaste koski muitakin kuin teatterintutkijoita, sillä 1990-luvun alussa Suomessa käynnistyi useita hankkeita eri taiteenalojen yleiskatsauksiksi ja tutkimuksen metodioppaiksi. Taiteentutkijat myös tunnistivat tehtäväkseen kulttuurisen tiedon jakamisen kansainvälisellekin yleisölle. Erasmus-vaihto nosti esiin tarpeen esitellä Suomea ulkomaisille opiskelijoille. Esimerkiksi Päivi Molariuksen toimittama From Folklore to Applied Arts (1993) tarkasteli yhdeksän tutkimusalueen historiaa, mukaan lukien teatteritiede. Oma Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksemmekin perusti kirjasarjan, jonka teatteritiedettä koskeva teos Lihasta sanaksi ilmestyi Helka Mäkisen (Kekäläisen) toimittamana vuonna 1997.

Teatteritiede on lähtökohdiltaan monitieteellinen ja voi hyödyntää ympärillä aktivoitunutta suomalaista humanististen ja yhteiskuntatieteiden piirissä käytyä keskustelua, mutta se ei riittänyt teatteritieteen omien perusteiden tai erityiskysymyksien määrittelemiseen. Haaste opetukselle olisi ollut pienempi, jos Suomesta olisi löytynyt muutaman henkilön sijasta monipuolinen joukko kokeneita teatterintutkijoita. Silti suomalaista teatteria koskevan kokonaiskuvan rakentaminen oli itselleni vielä kohtuullinen vaatimus, jonka tueksi oli mahdollista koota aineistoa yksittäisistä tutkimuksista, esimerkiksi Turun yliopistojen piirissä valmistuneista tutkimusjulkaisuista tai laajasta mutta hajanaisesta tietokirjallisuudesta. Näistä oli mahdollista laatia kurssimonisteitakin. Teoreettisen ja metodisen esittäviä taiteita koskevan tutkimuskirjallisuuden vähäisyys oli suurempi ongelma, sillä alue oli kansainvälisestikin muutoksen kohteena. Väitöskirjat ja mahdollisuus perehtyä niiden kautta tutkimusprosesseihin äidinkielellä lisääntyivät vasta vuosikymmenen lopulla.

Teatteritieteen opiskelijat pääsivät – tai joutuivat – korvaamaan resurssien vähäisyyttä osallistumalla oppimateriaalin rakentamiseen opiskeluvaiheen tason mukaan mitoitetuissa projekteissa. Tässä auttoi saamamme taloudellinen tuki, Helsingin yliopiston rohkea päätös myöntää juuri väitelleelle määräaikaiselle apulaisprofessorille vuosiksi 1993–1995 suuri kolmivuotinen apuraha ”suomalaisen teatterin historian tutkimisen edellytysten rakentamiseen”. Apurahan turvin saatoimme kartoittaa tutkimusaineistoja, tukea väitöskirjatutkijoita ja kutsua tutkimusseminaareihin kansainvälisiä tutkijoita. Pienessä aineessa oli häivytettävä raja maisteri- ja väitöskirjaopintojen välillä ja pyrittävä tasapainotteluun suomen-, ruotsin- ja englanninkielisen opetuksen ja tutkimuksen välillä.

Resurssien vähäisyyden kääntöpuolena oli yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen lisääntyminen. Tästä hyvä esimerkki on projekti, joka alkoi lukuvuonna 1991–1992 teatterihistorian praktikum-kurssina ja päättyi Teatterimuseon julkaisemaan kirjaan Näkökulmia menneeseen. Teatterihistorian kirjoittamisen perusteita ja käytännön sovellus: UUSI TEATTERI 1940-1941 (toim. Pirkko Koski, Outi Lahtinen ja Eeva Mustonen, 1997). Julkaisu sisältää Kaarina Kytömaan ja Eeva Mustosen suomentaman Thomas Postlewaitin artikkelin Historiankirjoitus ja teatteritapahtuma: kaksitoista perusongelmaa. Oma kurssin opetuksen yhteydessä syntynyt tekstini tarkastelee teatteri-instituution tutkimista. Kirjan laajin osio on opiskelijoiden raportti: tutkimus teatterinjohtaja ja ohjaaja Eino Salmelaisen Uusi teatteri -nimisestä vuosina 1940–1941toimineesta teatterista. Kirjassa on myös kirjoitus arkistojen hyödyntämisestä sekä ohjeita tutkimusaineiston etsintään. Julkaisija Teatterimuseo on ollut monin tavoin yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen tukena.

Näkökulmia menneeseen edusti, vaikka suppeasti, luontevaa ratkaisua kotimaisen ja kansainvälisen yhdistämisessä. Postlewaitin artikkeli oli juuri ilmestynyt Theatre Journal-lehdessä ja julkaistiin vielä vuonna 2009 Postlewaitin teoksessa The Cambridge Introduction to Theaatre Historiography. Se oli helposti omaksuttava mutta sisälsi runsaasti viittauksia muuhun ajan tutkimukseen. (Käännös oli ennen kirjamme julkaisemista käytössä opintomonisteena.) Oma artikkelini ja samalla opetukseni perustui väitöskirjani tutkimusaineistoon. Opiskelijat lähestyivät kohdettaan tutkimuskirjallisuuden hengessä, ja heidän tuottamansa tutkimus lisäsi merkittävää tietoa Eino Salmelaisen uran melko tuntemattomasta vaiheesta.

Tässä tapauksessa yhteiskunnallisen vaikuttamisen piiriin voi sisällyttää yhteistyön Teatterimuseon kanssa, joskin monissa muissa tapauksissa yhteys oli ilmeisempi, usein myös vastavuoroinen.

---

1990-luvun alussa teatteritieteen toiminnan onnistumisen edellytyksenä oli valmius yhteistyöhön oppiaineen omassa piirissä, yliopistoyhteisössä, oman alan kansainvälisissä yhteyksissä ja teatterikentällä. Toiminnan monet tulokset näkyivät vasta myöhemmin, eikä meillä esimerkiksi yliopiston ensimmäisellä auditointikierroksella juuri ollut esittää tohtorintutkintoja; seuraavalla kierroksella oltiin huomattavasti pidemmällä. Toiminnan malli näyttää silti edelleen onnistuneelta ja tutulta. Parin viime vuosikymmenen aikana 1990-luvun alun toimijat ovat ansioituneet eri alueilla mukaan lukien teatteritieteen opetus, tutkimus ja yhteiskunnalliset tehtävät. Merkittävä parannus on myös suomenkielisen tutkimuskirjallisuuden lisääntyminen kaikilla tasoilla, samoin opettajavoimien vahvistuminen. Vanhoja aikoja muistellessani olen seurannut erityisen kiinnostuneena Helsingin yliopiston piirissä vuonna 2012 käynnistynyttä Tieteen termipankkia, Suomessa harjoitettavien tieteenalojen tietokantaa, johon teatteritiedekin on tuonut oman panoksensa.

Kansallisesti merkittävällä ja kansainvälisesti omaleimaisella esittävien taiteiden alueella yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen pyrkiminen on kaksinkertainen haaste. Tiedeyliopiston on palveltava oman maan tarpeita kasvattamalla taiteen tukijoita, tutkimalla taidetta ja tuomalla tutkimuksensa tulokset suomalaisen yleisön tietoisuuteen näiden omilla kielillä. Tutkimusvelvoite siis koskee myös tulosten julkaisemista suomeksi tai ruotsiksi. Samalla on kuitenkin tuettava kansallisen kulttuurin tunnetuksi tekemistä rajojen ulkopuolella, yhtä lailla oman ammatin piirissä ja laajemmin kulttuurin kentällä. Tämä rakenne on aina näkynyt teatteritieteen oppiaineen piirissä, ja se näkyy selkeänä edelleen tänään.