Keskusteluja arkiston kanssa

Syksyllä 1992 päättyi kaiken vapaa-ajan täyttänyt ponnistus: väitöskirjani valmistui ja puolustin sitä onnistuneesti. Muistan päällimmäisenä kokemuksena riippumattomuuden ja täyden itsenäisyyden tunteen. Vapautuva aika silti täyttyi nopeasti, sillä keskittäessäni voimia väitöskirjan kirjoittamiseen rinnalle oli noussut suuri joukko uusia kiinnostavia tutkimuskysymyksiä. Nyt saatoin joka tapauksessa tehdä entistä vapaampia valintoja.

Tuohon aikaan tutkijan oli julkaistava työnsä kirjana ja prosessi oli monelle työläs ja joskus kalliskin. Tarjosin tekstiäni Otavalle, jonka kanssa olin ollut yhteistyössä Teatterimuseon aikana. Kustantaja ei pitänyt Eino Salmelaista kyllin myyvänä aiheena mutta kertoi mielellään ottavansa julkaistavaksi käsikirjoitukseni, jos kirjoitan väitöskirjassa runsaasti esiintyvästä Hella Wuolijoesta. Teinkin niin myöhemmin, mutta se ei ratkaissut ajankohtaista ongelmaa. Minulla ei ollut aikaa pidempiin etsimisiin, ja päädyin viemään käsikirjoituksen Yliopistopainoon. Maksoin kulut ja tein sopimuksen kirjan myymisestä. Yliopisto maksoi väittelijöille apurahan virallisesti luovutettavien kappaleiden vastineeksi, myyntikin sujui ja pääsin lopulta omilleni. 1990-luvun alussa kirjoja luettiin paljon ja lehdet kirjoittivat väitöskirjoista.

Suomalainen lehdistö oli vielä runsaslukuista, ja maaseutulehdetkin julkaisivat runsaasti kulttuuriuutisia. Arkistoa selatessani hämmästelen väitöskirjaani koskevien lehtijuttujen suurta määrää, vaikka kohteeni Eino Salmelainen oli ollut merkittävä teatterimies. Tohtorinväitöksiä oli vielä verrattain vähän, mutta myös kulttuuriosastoja ja vakinaisia kulttuuritoimittajia oli nykyistä enemmän. Sain hyvän arvosanan, mutta tutkimukseni ei ollut poikkeuksellisen loistava eikä sen saama huomiokaan luultavasti poikkeuksellista. Aikaa muistellessani päädyn kliseeltä vaikuttavaan ajatukseen, että tiedon kulussa ennen oli paremmin.

Lehdissä kirjoitettiin ahkerasti väitöstilaisuudesta.

Väitöstilaisuus oli jännittävä kuten aina mutta pysyttäytyi vielä hyvin perinteisissä kehyksissä. Muistikuvani mukaan päähuomio kohdistui vastaväittäjän havaitsemiin kysymyksiä herättäviin tulkintoihin tai puutteisiin, joihin väittelijälle tarjottiin mahdollisuus vastata. Nykyväitösten keskustelevaan ilmapiiriin tuskin edes pyrittiin. Parhaiten muistan kustoksena toimineen professori Aarne Kinnusen sarkastisen mutta onnistuneen pyrkimyksen helpottaa jännitystäni matkalla väitökseen. Hän kertoi löytäneensä työstäni vakavan virheen, sen että en ollut kiittänyt myönnetyistä apurahoista. Yritin selittää, että en apulaisprofessorin sijaisena ollut voinut pitää vapaata, apurahoja ei ollut. Aarnea nauratti – hän kertoi että olin ensimmäinen hänen tietämänsä väittelijä, joka ei ollut saanut työhönsä erillistä rahoitusta. Kun vastaväittäjänä oli Panu Rajala, ilmapiiri väitöksessäkin oli lopulta aika vapautunut.

Olin saanut väitöskirjan valmistumisvaiheessa monenlaista tukea omalta perheeltäni. Teksti piti jättää kirjapainoon valmiiksi taitettuna, ja opiskelevat lapset Kimmo ja Marja auttoivat teknisissä ongelmissa, Marja myös aineiston etsinnässä. Mieheni Heikki luki tekstin ja kommentoi sitä (kuten minä aikanaan hänen väitöskirjaansa). Olin myös voinut testata väitöskirjan menetelmiä opetuksessa. Edeltäneen vuoden teatterihistorian menetelmäkurssilla tutkimme kohdeaikaani seuraavaa Eino Salmelaisen uran vaihetta, josta ryhmä rakensi kiinnostavaa perustutkimusta. Oman laitokseni lahja, niskavuorelainen räsymatto Halikon talossamme, muistuttaa edelleen lämminhenkisestä tapahtumasta ja ajan yhteisöllisyydestä.

Virallinen karonkka jatkui epävirallisena kotonamme, ja illasta on jäänyt todisteeksi merkintöjä tapausta varten keksittyyn tilapäiseen vieraskirjaan. Meille tuttuun 1970-luvun tapaan olohuoneen matot kierrettiin syrjään ja halukkaat pääsivät tanssimaan. Vieraskirjaan tervehdyksen kirjoittanut väitöskirjani esitarkastaja Maria-Liisa Nevala oli jo siirtynyt professorin virasta Kansallisteatterin johtoon. Seuraavien vuosien aikana yhteistyömme laajeni ja kasvoi ystävyydeksi. Tukholman Drottningsholmin teatterimuseon johtaja Barbro Stribolt oli matkustanut nimenomaan väitökseen ja muisteli kirjoituksessaan yhteisiä vuosiamme teatterimuseon johtajina. Myöhäisiä vieraita palveli nuori keittiöryhmä karonkasta saapuneen tyttäremme johdolla. Hilpeä joukko sai ensikosketusta tuleviin ammatteihinsa: heistä on kasvanut kaksi biologian professoria, Helsingin yliopiston kunniatohtori ja kulttuurielämän monipuolinen vaikuttaja.