Syyskuussa 1990 Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksen esimies, professori Torsten Pettersson lähetti historiallis-kielitieteelliselle osastolle kirjeen, jossa toivoi apulaisprofessorin viran avoimeksi julistamisen siirtämistä ainakin vuodella syksyyn 1991. Professori Maija Lehtonen oli jäänyt eläkkeelle, ja hänen seuraajakseen siirtyvä Petterssonkin halusi varmistaa teatteritieteen oppiaineen säilymisen laitoksen piirissä.
Siirtämiseen oli ilmeinen tarve. Kun henkilökohtaiseksi teatteritieteen professoriksi vuonna 1977 nimitetty Timo Tiusanen oli yllättäen kuollut elokuussa 1985, oppiaineeseen oli perustettu apulaisprofessuuri. Syksyn 1988 lopulla ilmeni, että kahdesta noina aikoina pitkästä hakukierroksesta huolimatta virkaan ei ollut saatu päteväksi arvioituja hakijoita. Kolmas epäonnistunut hakukierros olisi merkinnyt professuurin siirtämistä muulle aineelle, ja siksi laitoksella haluttiin varmistaa, ettei niin tapahtuisi.
Assistentti Arja Seimola oli joutunut syksyn 1988 aikana vastaamaan teatteritieteen viran hoidosta, sillä tehtävästä Tiusasen jälkeen vastannut FL Tuomas Tarkiainen oli elokuussa ilmoittanut jäävänsä kirjoittamaan väitöskirjaansa. Tullessani tehtävää hoitamaan vuoden 1989 alussa Arja Seimolan laaja asiantuntemus oli merkittävä tuki, ja hänen toimikausiensa jälkeen assistentiksi valittu Heta Reitala tunsi omakohtaisesti myös opiskelijoiden ajankohtaiset toiveet. Laitoksella oli taitava amanuenssi Jaana Tammi. Teatteritieteen näkökulmasta erityisen merkittävää oli estetiikan professorin tausta: Aarne Kinnunen oli ansioitunut draamantutkija ja kirjoittanut myös näyttelijäntyöstä. Päivittäistä yhteydenpitoa ei haitannut se, että Kinnunen oli virallisesti myös oman väitöskirjani ohjaaja. Virkatyössä en ollut hänen alaisensa, suhde oli kollegiaalinen. Työyhteisö oli hyvä.
Petterssonin kirje selittää tilanteen parhain päin mutta todenmukaisesti. Hän kuvaa teatteritieteen alaa nuoreksi mutta nopeasti vakiintuvaksi; Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa kussakin oli jo kaksi professorin virkaa. Kansainvälinen kasvu oli kiistaton ja Helsingin yliopiston vastuu alan kehittämisessä ilmeinen. Epäonnistuneista hakuprosesseista huolimatta teatteritiede oli onnistunut etenemään monin tavoin, vaikka ”täyttä kukoistusta” oli vielä odotettava. Vuoden 1989 tasokkaan väitöskirjan jälkeen seuraavaa väitöstä odotettiin lähiaikoina, ja tutkijaseminaarissakin oli runsaasti lupaavia opiskelijoita. (Pettersson ei kirjeessään viitannut omaan väitöskirjaani, jonka käsikirjoitus valmistui vasta myöhemmin.) Useiden ulkomaisten tutkijoiden vierailut helpottivat ohjaajatilannetta. Tehtävänimi ”teatteritieteen ja draamakirjallisuuden apulaisprofessori” oli kirjeen mukaan syytä säilyttää.
Apulaisprofessorin virkaa ei kuitenkaan julistettu avoimeksi vielä syksyllä 1991, sillä laman alkaessa kaikki yliopiston virat jäädytettiin ja haku käynnistettiin vasta pari vuotta myöhemmin. Hakijoita oli silloin riittävästi ja päteviksi arvioitujakin enemmän kuin yksi. Kun minut valittiin tehtävään vuonna 1995, vakinaiseksi nimittäminen ei merkinnyt erityistä muutosta, sillä edeltäneinä vuosinakin olin saanut toimia itsenäisesti, joskin vuoden mittaisin nimityksin pätkätyöläisenä. Tehtävät eivät myöskään muuttuneet, kun virka muuttui professoriksi vuonna 1998. Rajoituksia oli taloudellisista ongelmista huolimatta aika vähän, jos hoiti vaaditut tehtävät ja muissa hankkeissaan lupaa kysymättä vain varmisti, ettei edennyt kielletyille alueille. Työn määrälläkään ei ollut ylärajaa. Alkuvuosien luentosuunnitelmia ja muistiinpanoja tutkiessani väistämättä jäin miettimään tuota ylärajaa. Olin aikanaan hypännyt kylmään veteen, ja pinnalla pysyminen oli edellyttänyt taidon ja tiedon nopeaa kartuttamista.
Olin itse jo ensimmäisen viransijaisuusvuoden lopulla päättänyt jättää Teatterimuseon johtajan tehtävän, sillä museo tarvitsi pitkäjänteistä suunnittelua ja vakinaisen johtajan. Sijaisenani toiminut Hanna-Leena Helavuori kuitenkin halusi mietintäaikaa päätökselleen hakea tehtävää, ja koska hän oli joka tapauksessa jo paikalla, odotin hänen ratkaisuaan ennen erokirjeeni lähettämistä. Kun helmikuussa 1991 pyysin vapautusta museonjohtajan tehtävästä sijaisuuden päätyttyä seuraavana kesänä, perusteluna oli väitöskirjatyön loppuunsaattaminen yliopistotyön rinnalla ja sen jälkeen siirtyminen päätoimiseksi tutkijaksi. Teatterimuseosta ei ollut helppo luopua, mutta museon asiat etenivät hyvin ilman minuakin. Apulaisprofessorin työn vakinaistuminen oli ykkösvaihtoehtoni, mutta olin myös valmis siirtymään taloudellisesti epävarmaan vapaan tutkijan asemaan. En pelännyt joutuvani työttömäksi.
1990-luvun alkuvuosien Yliopisto-lehti kuvaa teatteritieteen tilannetta ja pienen aineen asemaa suurten keskellä. Lehdessä kerron, että oppiaineen omat varat on sijoitettava perusopetukseen mutta täydennystä löytyi yhteistyöllä. Olimme päässeet mukaan teatteritieteen laitosten laajaan kansainväliseen Erasmus-verkostoon, jolla oli oma budjetti opettajavierailuja ja yhteisiä neuvotteluja varten. Vaikka yliopisto-opetus oli ilmaista, kaikkea haluttua ei silti voitu toteuttaa ilman opiskelijoiden omaa panostusta. Tämä koski erityisesti koti- ja ulkomaisia opintomatkoja. Niissä oppiaine kykeni hankkimaan rahat teatteriesityksiin ja muuhun viralliseen ohjelmaan, mutta matkakulut jäivät opiskelijoiden vastuulle. Ainakin joka toinen vuosi nuo kulut pyrittiin minimoimaan lyhyellä matkalla lähimaihin: laivalla Tallinnaan ja Tarttoon tai Tukholmaan, kerran junalla Pietariin.
Lehden kirjoitukseen sisältyvä Juha Valkeapään haastattelu herättää muistikuvia opiskelijoiden myöhemmistä vaiheista. Juha oli poikkeuksellisen kielitaitoinen ja kirjoitti luovan ja omaperäisen gradun Keskeneräinen matka. Hänestä on tullut taiteilija, jonka ensimmäisiin ääniesityksiin vein 1990-luvulla kolme ulkomaista kollegaani. Me kaikki koimme esityksen vaikuttavana, ja omissa muistoissani yleiseen tunnelmaan liittyy myös tilannekomiikkaa. Elokuussa 1993 Marvin Carlson osallistui järjestämäämme IFTR:n kongressiin ja halusi päästä joka päivä teatteriin. Juhan (ja Jaakko Nousiaisen?) esitystä kuunneltiin rentoutuneina patjoilla maaten, ja me kaksi poikkesimme nuoresta yleisöstä, joka asettui tottuneesti makuulle selälleen. Me mahallaan makaavat keski-ikäiset herätimme arvattavasti huomiota ja hilpeyttäkin. Bruce McConachien vieraillessa osasin jo ohjeistaa meidät oikeaan asentoon, mutta ennakkoon en arvannut, että Bruce rentoutuisi loppuhiljentymisen aikana nukahtamaan hillitysti äännellen. Kolmannella Steve Wilmerin vierailukerralla mieleen jäi Suomenlinnan esityksen paluumatkan avara tähtitaivas, jota katuvalojen häikäisemät helsinkiläiset eivät yleensä pääse näkemään. – Tänään Juha Valkeapään kotisivuja selatessa mieleeni tulee hänen gradunsa ja sen sanoma: matka jatkuu edelleen.
Teatteritiedettä koskeva 1990-luvun puolivälin Tieteenalaraportti kertoo edeltäneiden vuosien tutkijakoulutuksen resursseista ja yhteistoiminnasta Suomessa. Voimavarat koettiin rajallisiksi mutta ennuste hyväksi. Kirjoituksia kansainvälisissä julkaisuissa oli vielä niukasti ja kotimainen oman alan julkaisufoorumi puuttui. Vuotuhannen vaihtumista lähestyttäessä raportin lupaukset alkaisivat kuitenkin täyttyä. Edistymistä tapahtui useiden yliopistojen piirissä, tiede- ja taideyliopistojen yhteistyönä ja kunkin omaa profiilia rakentamalla. Kotimainenkin verkosto vahvistui.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti