Nordic theatre researchers unite in Finland in 1990
The Association of Nordic Theatre Scholars, Nordiska teaterforskare, was founded in Stockholm in 1989 and its first seminar was organised the following year, hosted by the University of Helsinki’s theatre studies department. The seminar’s name “Föreställnings- och receptionsanalys” (Performance and reception analysis) exemplifies that contemporary theatre researchers were paying particular attention to the theatrical event: analysing performance and exploring reception studies.
The seminar had about 50 participants: numerous attendees from each Nordic country, two Estonian scholars and an Austrian scholar visiting the University of Helsinki, almost 30 Finnish people from various arts and science universities who were interested in theatre research, as well as attendees from the Finnish Ministry of Education, and the Theatre Museum. Nordic cooperation also encouraged cooperation on a national level in Finland at a time when the Finnish Association of Theatre Research had not yet been founded.
Pohjoismainen teatterintutkijoiden järjestö Nordiska teaterforskare perustettiin Tukholmassa vuonna 1989, ja sen ensimmäinen seminaari Föreställnings- och receptionanalys järjestettiin Helsingin yliopiston teatteritieteen kutsusta Hanasaaressa seuraavan vuoden huhtikuussa. Osanottajia oli noin viisikymmentä: useita kustakin pohjoismaasta, Helsingin yliopiston vierailijoina kaksi tutkijaa Virosta ja yksi Itävallasta, lähes kolmekymmentä teatterintutkimuksesta kiinnostunutta suomalaista. Suomalaisia osanottajia oli tiede- ja taideyliopistojen lisäksi Opetusministeriöstä, Taiteen keskustoimikunnasta ja Teatterimuseosta.
Seminaarin avasivat uuden järjestön puheenjohtaja Willmar Sauter, Turun yliopiston professorin virasta opetusministeriön ylijohtajaksi siirtynyt Irmeli Niemi ja järjestelyistä vastaavana varapuheenjohtajana minä. Seminaarin nimi osoittaa, että teatterintutkijat olivat kiinnittämässä erityistä huomiota esitystapahtumaan eli teatteriesityksen analysoimiseen ja vastaanoton tutkimukseen.
Ensimmäisen päivän luennon pitäjä Willmar Sauater oli jo vaikuttanut edellisen vuoden kansainvälisen IFTR:n kongressin ohjelman valintoihin, joille seminaari oli kuin jatkoa. Hän kuului muutama vuosi aikaisemmin ilmestyneen teoksen Teaterögon. Publiken möter föreställningen. Upplevelse-utbud-vanor (1986) toimituskuntaan. Kirja kuvaa poikkeuksellisen laajaa, teatteriesitysten jälkeen järjestettyjä katsojien ja tutkijoiden keskusteluja analysoivaa hanketta, jossa vastaanoton kokemusten tutkimisen rinnalla kehiteltiin esitysanalyysin menetelmiä. Luennon puheenjohtajana toimi islantilainen teatterivaikuttaja Sveinn Einarsson ja kommentoijana norjalainen Knut Ove Arntzen.
Toisen iltapäivän ohjelman esitysanalyysikeskustelussa suomalaisen Kari Salosaaren ja tanskalaisen Jytte Wiingaardin puheenvuoroja kommentoi suomalainen Clas Zilliacus. Salosaari oli puolustanut edellisenä vuonna näyttelijäntyön semiotiikkaan liittyvää väitöskirjaansa, vastaväittäjänään Zilliacus. Wingaard oli Kööpenhaminan yliopiston professori ja maansa johtavia teatterintutkijoita. Kolmannen aamupäivän luennoitsija, tanskalainen Per Theil, oli teatterilehden toimittaja ja myöhempien teatterikirjojen kirjoittaja.
Kutsuihin perustuva luento-ohjelma nosti esiin tasapuolisesti alalla yleiset keskustelunaiheet ja pohjoismaiset teatterintutkijat. Keskimmäisen aamupäivän ohjelma, Genomgång av deltagarnas egen forskning, oli puolestaan painotetun kotimainen, rakentui avoimen kutsun perusteella eikä rajoittunut seminaarin teemaan. Arkistoni ohjelma ei paljasta jakson yksityiskohtia, mutta arvelen kolmen tunnin aikaan sisältyneen 5–6 oman tutkimuksen esittelyä, ja hämärän muistikuvani mukaan useimmat esittelyt liittyivät suomalaisiin tutkimuksiin. Pohjoismainen yhteisö muodosti ilmeisen tarpeellisen mahdollisuuden kotimaiseenkin vuorovaikutukseen, sillä suomalainen Teatterintutkimuksen seura perustettiin vasta myöhemmin ja kansainvälinen IFTR oli tässä vaiheessa vielä vain muutamien yliopistotutkijoiden tiedossa. Tämä selittää kiinnostuksen määrää suomalaisten keskuudessa.
Arkistossani on myös kopiot tapahtuman tilinpäätöksistä. Pienelle teatteritieteen oppiaineelle seminaarin järjestäminen oli mahdollista vain koska kulut eivät rasittaneet sen omaa budjettia; henkilöiden vapaaehtoista työtä ei arvioitu rahassa. Pohjoismainen järjestö maksoi kutsuttujen henkilöiden kulut, tilavuokrat, toimistokulut ja bussikuljetukset Hanasaareen. Osanottomaksut kattoivat teatteriliput, tarjotut ateriat ja joitakin pieniä kuluja sekä tukisumman järjestön tiedotuslehden toimittamiseen. Majoituksen osanottajat ilmeisesti maksoivat itse.
Ohjelman teatteritarjontaan kuuluivat La Traviata Kansallisoopperassa ja vaihtoehtoisesti Eugene O’Neillin Elektra Kansallisteatterissa tai Orvokki Aution Pesärikko KOM-teatterissa; tilityksestä päätellen KOM oli Kansallisteatteria suositumpi. Toisaalta tilinpäätöksen mukaan osa päivää aikaisemmin saapuneista näyttää jo käyneen Kansallisteatterissa (tätä ei ole merkitty ohjelmaan). Muistan että Willmar Sauter piti omille opiskelijoillemme La Traviataa käsittelevän luennon, mutta en muista, tapahtuiko se samoina päivinä vai joskus myöhemmin. Muistan myös, että Pesärikko synnytti osanottajissa erityistä innostusta.
Tapahtuman merkitystä kuvastaa se, että Kirsikka Moringin tapahtumaselostus sai Helsingin Sanomissa kokonaisen sivun. Lehden kuvassa keskustelevat Jytte Wiingaard ja Willmar Sauter. Moringin kirjoitus tuo esiin seikkoja, jotka pelkkää ohjelmamonistetta luettaessa jäävät arvailujen varaan. Varmimmin artikkeli vahvistaa yhteisen kokemuksen siitä, että teatterintutkimus eli muutoksen keskellä tutkijoiden etsiessä käyttökelpoisia menetelmiä hahmottamaan innostavaa kaaosta ympärillään. Sauter oli Moringin mukaan myös todennut, että yliopistojen ja taidekorkeakoulujen tutkimukset olivat Ruotsissa Suomen tapaan eriytymässä ja työnjakoa oli selkiinnytettävä.
Seminaari osoittaa, että teatterintutkimuksella oli 1990-luvun taitteessakin laaja kannatus Suomessa, mutta ansioituneiden tutkijoiden määrä oli vielä vähäinen ja meiltä puuttuivat kotimaista oman alan sisäistä keskustelua tukevat rakenteet ja käytännöt. Pohjoismaiden teatterijärjestelmät muistuttivat toisiaan ja yleiset tutkimuskäytännöt olivat kaikille tuttuja, mikä antoi hyvän pohjan yhteistyölle.
Pohjoismaisissa järjestöissä ”kaikki puhuivat äidinkieltään” (kuten usein sanottiin) ja suomenkieliset tutkijat mukautuivat tilanteeseen, vaikka heidän ammattipätevyytensä jäi joskus kielitaidon puutteiden varjoon. Oma ruotsalainen (alkuaan saksalainen) kolleganikin painotti ”pohjoismaisen äidinkielen” eli ruotsin, tanskan ja norjan käytön tärkeyttä, kun istuimme hänen päivällispöydässään Tukholmassa muutaman mannereurooppalaisen ja brittitutkijan kanssa. Hänen mielestään ruotsin usein vain korvaisi huono englanti. Vaikka itse puhuin ruotsia estottomasti ja ymmärsin Teatterimuseon pohjoismaisten yhteyksien seurauksena melko hyvin norjaa ja jopa tanskaakin, oma kantani oli, että suomalaiset saavat puhua parhaiten osaamaansa kieltä, siis useassa tapauksessa englantia. Silloin he myös vapaammin harjoittelivat ruotsin puhumista virallisen ohjelman ulkopuolella, kun kielitaidon puute ei leimannut ammatillista osaamista.
Melko pian 1990-luvun aikana myös kotimainen teatterintutkijoiden yhteistyö sai uudenlaisia muotoja ja vahvisti suomenkielisen teatterintutkimuksen asemaa. Kansainvälisyys kasvatti merkitystään mutta ei korvannut tarvetta edistää tutkimusta ja tutkimuskeskustelua kunkin omalla äidinkielellä.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti