Runsas vuosi Helsingin yliopistoon tuloni jälkeen oma Yleisen kirjallisuustieteen, teatteritieteen ja estetiikan laitoksemme järjesti yhdessä Suomen Estetiikan Seuran kanssa seminaarin ”Estetiikan menetelmät ja taiteentutkimus”. Arkistostani löytyi sen ohjelma ja vaikuttava nimiluettelo, joka ei tosin kerro onko kysymyksessä osanottajien vai seminaarikutsun saaneiden lista. Olin liittänyt ohjelman yhteyteen oman esitelmätekstini ja sen muutamia työversioita.
Ohjelma toi tapahtumasta mieleeni vain yhden suoran mutta hämärän muistijäljen, jonka paikantuminenkin on epävarmaa: näen puhuvani aika suurelle yleisölle. Muistan myös sopineeni osallistumisesta Arto Haapalan kanssa, hän oli luultavasti yksi keskeinen järjestäjä. Ohjelman ja sen liitteiden kautta kuitenkin nousee esiin mielikuvia vielä uudesta työympäristöstäni.
Olin tullut yliopistoon professori Maija Lehtosen pyynnöstä vuoden 1989 alussa hoitamaan teatteritieteen apulaisprofessuuria, joka oli ollut professori Timo Tiusasen yllättävän kuoleman jälkeen kahdesti avoinna, mutta jäänyt vaille päteväksi arvioitua hakijaa. Maija Lehtonen oli Teatterimuseon hallituksen puheenjohtaja, minä sen johtaja ja tuore lisensiaatti, siis myös muodollisesti epäpätevä. Luulin tulevani hoitamaan tehtävää kevään ajaksi, mutta kausi kasvoi lähes kahden vuosikymmenen mittaiseksi. Ensimmäisinä vuosina kirjoitin työn ohessa väitöskirjani. Kun virka tuli seuraavan kerran avoimeksi 1990-luvun alun laman hellitettyä, päteviä hakijoita löytyi useita ja työni vakinaistui haun kautta. Muistan noiden vuosien kolmen aineen laitoksemme ilmapiirin kannustavana ja teatteritieteen itsenäisyyttä tukevana.
Laitoksemme vuonna 1990 järjestämän estetiikkaan kohdistuneen seminaarin ohjelma vahvistaa kuvaa liikkeessä olevasta suomalaisesta yliopistomaailmasta. Se kertoo laajasta yhteistyöstä ja panostuksesta tulevaisuuteen: useat osallistuneista olivat uransa alkuvaiheessa. Oma luentoni viittaa teatteritieteessä 1980-luvun lopulla tapahtuneeseen kansainväliseen murrokseen ja pyrkimykseen seurata tuota muutosta.
Seminaarin avasi Tampereen yliopiston professori (ja Estetiikan Seuran puheenjohtaja?) Veikko Rantala puhumalla aiheesta ”Tarvitaanko estetiikkaa?”. Luennoitsija Riitta Nikula ja Arto Haapala esiintyivät tässä vaiheessa vielä dosentteina, mutta kumpikin nimitettiin myöhemmin professoriksi ja työskentelimme yhdessä, kun useat laitokset yhdistyivät vuosikymmenen lopulla Taiteiden tutkimuksen laitokseksi. Professorina Sibelius-Akatemiassa toimineen Kari Kurkelan kohtasin myöhemmin tiede- ja taideyliopistojen yhteisen Valtakunnallisen esittävien taiteiden tutkijakoulun toisena johtajana; toinen oli Teatterikorkeakoulua edustanut Pentti Paavolainen. Seminaarissa vanhinta ikäluokkaa edustivat viidenkymmenen ylittäneet Rantala ja Tampereen yliopiston professori Aarre Heino.
Seminaarin loppuun sijoittunut paneelikeskustelu todistaa taiteentutkimuksen piirissä virinneestä tarpeesta määritellä tiede- ja taideyliopistojen välinen yhteistyö ja roolit. Alustajista professori Jukka Sihvonen tuli Turusta, apulaisprofessori Soili Hämäläinen edusti Teatterikorkeakoulun tanssintutkimusta ja Minna Tarkka tunnettiin mediataiteen ja pari vuotta aikaisemmin perustetun Muu ry:n edustajana. Kokonaisuudessaan esiintyjät kuvastivat suomalaisen yliopistomaailman monipuolisuutta ja estetiikan keskeisyyttä taiteiden tutkimuksessa.
Oma esitykseni ”Teatterintutkimuksen erityispiirteitä” osoittaa, että vaikka tietoni ovat myöhemmin monipuolistuneet ja toiminnan painopisteet vaihdelleet, voin edelleen allekirjoittaa tekstini keskeiset ajatukset. Olen myös hämmästynyt teatteritieteen saamasta painosta seminaarin ohjelmassa. Puheenvuoroni oli suunnattu suomalaisille akateemisille kollegoille, joiden ilmeisesti arvioin tuntevan alaani vain yleisellä tasolla. Puhuin yleisistä menetelmistä ja estetiikan tarpeesta mutta myös oman alani erityisluonteesta katoavana tapahtumanomaisena taidemuotona.
Teatteritieteessä 1980-luvun lopulla tapahtuneet muutokset koskivat tutkimuksen perusasioita. International Federation for Theatre Reserch oli valinnut vuoden 1989 Tukholman maailmankongressinsa teemaksi ”New Directions in Theatre Research”, ja ohjelmassa olivat erityisesti korostuneet esitystutkimus ja uusi näkökulma teatterihistorian tutkimiseen. Kongressi käynnisti myös noiden alueiden pysyvät työryhmät, jotka tulivat vaikuttamaan merkittävästi suomalaiseen esittävien taiteiden tutkimiseen. Esitystutkimus haastoi draamantutkimuksen, ja teatterihistoriaa haluttiin suunnata konstruktioista kohti tapahtumakuvausta. Seminaarin aikana olin jo saanut tuntuman näihin liikkeisiin, ja voin nähdä sen tekstissäni. Tekstini taustana näyttää myös olleen Roland Barthesin kirjoitus, jossa teatteriesitystä verrataan kyberneettiseen erilaisia ja erikestoisia viestejä lähettävään koneeseen. Tiivistyksenä esitin, että teatterintutkimus oli sirpaloitumassa tarvitsi ehdottomasti tuekseen estetiikkaa.
Vuosi aikaisemmin Tampereen yliopiston lehtori Kari Salosaari oli väitellyt Helsingin yliopistossa näyttelijäntyön semiotiikasta, ja semiotiikan eri suuntaukset olivat saaneet muutenkin vahvan aseman teatterintutkimuksessa. Suuntaus vaikutti luullakseni kaikkiin meihin, ja taustana voi erottaa kansainvälisellä kentällä käydyn keskustelun. Tekstini mukaan semiotiikan vastapainoksi ja rinnalle kaivattiin myös muuta, eikä edes ajan teatterisemiotiikan suurin nimi Patrice Pavis kannattanut varmoja totuuksia. Draaman tutkija J. L. Styanin kirjoituksista valikoitui mukaan esityksen ja yleisön välisen vuorovaikutuksen tarkastelu. Hän viittasi esteettiseen kokemukseen ja hämmentävään käsitteeseen ”mysteeri”. Styanin mukaan sitäkin oli pohdittava, kuten Shakespearen Kesäyön unen koomiset käsityöläiset tekevät näytelmäharjoituksessaan. Yleisöllä oli mysteerin tulkitsijoina keskeinen osa. Tekstini sisältyi toinenkin, ilmeisesti Jan Kottin menestysteoksen innostama Shakespeare-esimerkki: Hamlet lukee kirjaa, ja esimerkiksi Puolassa poliittisen kuohun keskellä hän luki sanomalehteä. Mutta onko myös lehdellä väliä? Mitä jos se olisi ollut Pravda? Vastaukset arvoitusten tulkintaan eivät tekstini mukaan löydy näytelmästä, ne edellyttävät tekijöiltä pohdintaa ja tutkijoilta tuntemisen rinnalla esitys- ja yhteiskunta-analyysiä.
Keskeinen keskustelunaihe 1990-luvun taitteen teatteritieteessä oli historian ja aikalaisteatterin suhteen pohdinta, ja se tuli ilmi myös tekstissäni. Vastakkainasettelu menneen ja nykyisen välillä torjuttiin, menetelmät olivat paljolti yleiset. Historiaa koskevissa ajatuksissa kuljettiin hermeneutiikkaan nojautuvan Thomas Postlewaitin ja kriittiseen teoriaan tukeutuneen Bruce McConanchien jälkiä eli ajan julistusten mukaisesti positivismin jälkeisessä hengessä. Seminaarin luonne edellytti myös ajankohtaista rajankäyntiä perinteisen teatterintutkimuksen ja taidekorkeakoulutettujen käynnistämän tutkijakoulutuksen välillä. Tekstini mukaan taidekorkeakoulun oli löydettävä väylänsä, joka hyödyntää omaa peruskoulutusta. Yhteistyö oli mahdollista mutta ei voinut perustua perinteisten menetelmien painotukseen.
Loppupäätelmänä korostin nimenomaan teatteritieteen tarvitsevan estetiikkaa, johtuen tutkimusalastamme ”kohteen moninaisuudesta, taideteoksen hetkellisyydestä ja katoavaisuudesta, yleisön poikkeuksellisen vahvasta merkityksestä, teatterikokemukseen liittyvistä vaikeasti selitettävistä tekijöistä.” Näin siis estetiikan teatterin kyberneettisen koneen lukuisia viestejä yhdistävänä tekijänä.
Yleisen kirjallisuustieteen, estetiikan ja teatteritieteen laitoksen vuoden 1990 seminaarin ohjelma kertoo aktiivisesta vuorovaikutuksesta taiteentutkimuksen monien tekijöiden välillä. Vaikka muistini ei tavoita tapahtuman yksityiskohtia, voin tunnistaa samanarvoisuuden osanottajien kesken. Teatterintutkimus, taidehistoria, kirjallisuus ja musiikkitiede saivat kukin äänensä kuuluviin, ja menetelmiin keskittyneet puheenvuorot kattoivat enemmän kuin yhden tutkimusalan. Seminaarin painottuminen estetiikkaan rajasi omaa esitystäni teatteriesityksen ja teatteritaiteen alueelle. Juuri nämä dokumentit eivät kerro, missä määrin teatteritieteen toiminnassa jo 1990-luvun alussa menetelmiä sovellettiin myös yhteiskunnalliseen toimintaan. Siitä odotan löytäväni uusia todisteita.
Keskusteluja arkiston kanssa 
Jätä kommentti